Helsinkiläinen toimittaja ja teologi Marja Kuparinen sai viime syyskuun alussa tietää sairastavansa levinnyttä syöpää. Tulevaisuus lyheni äkkiä ehkä vain parin vuoden mittaiseksi. Lyhyeksi on käynyt myös hänen teologiansa.
– Jumala on läsnä arjessa. Toivon että on.
Viime kesänä kahvi ei enää maistunut Marja Kupariselle ja viinikin tuntui happamalta. Vaikka muita oireita ei ollut, hän meni 6. syyskuuta vatsan tähystykseen. Tästä päivästä alkoi Kuparisen tie Syöpäläiseksi, jolla nimellä hän itseään kutsuu Kirkko ja kaupunki -lehden blogeissaan.
Hänet määrättiin kiireellisiin jatkotutkimuksiin: ultraääntä, tomografiaa, gastroskopiaa, laboratoriokokeita, tähystysleikkaus.
Leikkauksesta heränneen Kuparisen sängyn viereen pysähtyi lääkäri: Syöpä ruokatorvessanne ja mahalaukussanne on lähettänyt etäpesäkkeitä palleaan, rasvakudokseen ja vatsakalvolle. Tilanne on parantavien leikkaushoitojen ulkopuolella, mutta ei syöpähoitojen ulkopuolella.
– Hoitojen alku oli kivinen tie. Voin pahoin ja sain ripulin, jotkut hajut ja maut inhottivat. Jos loppuelämäni olisi tätä, halusinko elää näin, Kuparinen kertoo ajatelleensa.
Kun olo oli oikein kurja, häntä houkutti ajatus siitä, että voisi itse päättää, milloin uuvuttava elämä loppuu. ”Pieni punainen pilleri yöpöydän laatikossa” toisi vapautta.
Ei kannata jättäytyä yksin. Se on raskas tie.
Nyt tämä aika on jäänyt taakse. Kun lääkitystä reivattiin, pahoinvointi loppui. Kuparinen tapaa taas ystäviään, käy vesijuoksemassa ja elokuvissa.
Kokemus opetti kuitenkin, kuinka vahva asia fyysinen heikkous on.
– Jos kipua ja ahdistusta ei saada kuriin, voin hyvin ymmärtää, että ihminen toivoo vain pääsevänsä pois.
Kuparinen tietää myös, että eutanasia on lääkäreille vaikea asia. Hyvä saattohoito, johon sisältyy myös henkisen kivun poistaminen, pitäisikin saada kaikkien sitä tarvitsevien ulottuville.
Hän on saanut paljon tukea omaisiltaan ja ystäviltään, joille kertoi sairaudestaan heti.
– Ei kannata jättäytyä yksin. Se on raskas tie.
– Jos kertoo heikkoudestaan, saa sitä mitä tarvitsee. Saa myötätuntoa, välittämistä, yhteyttä ja jakamista. Kertominen on lähentänyt perheenjäseniä, ja ystävät ovat nyt uudella tavalla lähellä. Yksikään ei ole vetäytynyt pois. Päinvastoin – sairauden myötä elämääni on kävellyt uusia ystäviä.
Kovasti toivon, että pääsisin hoitojen välissä leikkaamaan vadelmapensaitten kuihtuneet versot!
”En ole lopettanut olemasta onnellinen”, Marja Kuparinen kertoo ajatelleensa, kun eräs ystävä arveli viime kesän olleen viimeinen onnellinen kesä.
Arki on hänelle aarre ja onni – vielä suurempi nyt kuin ennen syöpädiagnoosia.
Näitä yksinkertaisia arjen hetkiä, upeita hetkiä, on ollut enemmän kuin ennen.
– Ehkä olen herkistynyt niille, ehkä ihan etsin niitä, hän hymyilee ja miettii, ettei ajalla ennen ja jälkeen syöpädiagnoosin ole lopulta kovin suurta eroa. Potilaita kannustetaan tekemään sitä, mitä he muutenkin tekisivät eli tarttumaan arkiseen elämäänsä.
”Mahdollinen taivaskin kätkeytyy näihin täysin tavallisiin päiviin, elämän arkisuuteen, aivan pieniin asioihin hyvin lähellä. Näinä yhä jatkuvina päivinä on helppo rakastaa elämää”, Kuparinen kirjoitti vuosi sitten, eikä muuttaisi nyt tekstistä mitään.
Kuluneet kolme ja puoli eläkevuotta ovat olleet hänestä mukavia: ei ole kiirettä ja voi tehdä, mitä haluaa. Kuvaa ja tarinoita rakastavana ihmisenä hän saa nyt kirjoittaa elokuvakokemuksiaan Vartija-lehden nettisivuille ja mennä kevään tullen hoitamaan viljelypalstaansa Pikku-Huopalahdessa.
– Kovasti toivon, että pääsisin hoitojen välissä leikkaamaan vadelmapensaitten kuihtuneet versot!
Tavallinen elämä jatkuu, vaikka sitä katsookin nyt uudella tavalla.
Kuparinen kertoo aina olleensa tulevaisuushakuisempi kuin menneisyyteen suuntautuva. Jo toisella tapaamiskerralla hän kysyi lääkäriltä taudin ennustetta. ”Kaksi vuotta on tässä taudissa pitkä aika”, lääkäri vastasi.
– Äitini on nyt 93-vuotias, isäni kuoli 73-vuotiaana. Olin arvellut selviäväni ainakin kahdeksankymppiseksi, mutta nyt on vaikea kuvitella, että eläisin pitkään, Kuparinen toteaa. Hänelle oli tärkeätä kuulla lääkärin sanovan, ettei potilas voi itse vähimmässäkään määrin vaikuttaa siihen, miten lääkkeet tehoavat.
– Minulle tuo tieto oli valtavan vapauttava! Tavallinen elämä jatkuu, vaikka sitä katsookin nyt uudella tavalla. Arjen merkityksellisyys on entisestään kasvanut.
– Vaikka on aikamoinen stressi lähestyä omaa kuolemaansa, ei sitä jaksa pitää mielessä koko ajan, Kuparinen hymähtää ja muistuttaa, että mitä vain voi tapahtua.
Viikkoa ennen haastattelua hän oli liukastunut jäisellä kadulla. Kipeä takamus muistutti yhä tärskyn voimasta, mutta iso selkäreppu oli suojellut niin, ettei pää iskeytynyt katuun. Silloin ei olisi ollut suurta väliä sillä, oliko vatsassa syöpää vai ei.
Hirveästi energiaa menee hukkaan, jos kieltää todellisuuden.
Tosiasioiden tunnustaminen ja niihin suostuminen pitävät Marja Kuparisen elämässä kiinni. Hän suostui sairauteensa heti, kun sai siitä tiedon.
– On paljon raskaampaa, jos rupeaa räpiköimään vastaan. Hirveästi energiaa menee hukkaan, jos kieltää todellisuuden. Se, että yrität suostua ja lopulta suostut tosiasioihin, on vapauttava prosessi. Ei tarvitse peittää, kieltää eikä kätkeä. Jollain merkillisellä tavalla elämä käy keveämmäksi.
Silti tilanne tuntuu Kuparisesta joskus epätodelliselta, varsinkin silloin kun hän voi hyvin.
– Joskus kysyn: Onko tämä uni, josta voi herätä! Vähäinenkin sairauden oire tai paha olo riittää vastaukseksi: Ei ole unta, on totta.
Tosiasioihin suostumiseen Kuparista on opettanut meditaatio. Hän osallistui yli kymmenen vuoden ajan mietiskelyyn katolisen sisar Benedicta Idefeltin ohjaamassa zen-meditaatioryhmässä. Se oli hyvin samankaltaista kuin hiljaisuuden retriiteissä.
– Pysyt paikoillasi, rauhoitut, lasket yhdestä kymmeneen ja annat ajatusten mennä ohi – tai nousta tietoisuuteesi. Olet läsnä ja avoin.
Jumala on läsnä tässä ja nyt, ei elämän tuolla puolen.
Koskaan ei meditaatiohetki ole ollut Kupariselle niin tärkeä kuin vuosia sitten, kun aviomies ja hän olivat juuri tehneet eropäätöksen ja tulevaisuus oli tuntematon.
– Istuin hämärässä kappelissa hiljaa ja tunsin seilaavani pienellä tuolilla suurella merellä, mutta en ollut huolissani. Kaikki järjestyisi.
Kupariselle meditaatio on tuonut Jumalan lähelle.
– Katselen ja lepään ilman kiirettä: Minä tässä. Sinä siinä. Tämä riittää. Tulevaisuuden huolet katoavat.
Tätä kokemusta hänelle kuvaavat apostoli Paavalin sanat Ateenan Areiopagin tuomareille: ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”
Jumalan läsnäolon syvyysulottuvuus tässä hetkessä on Kupariselle tärkeintä.
– Jumala on läsnä tässä ja nyt, ei elämän tuolla puolen. Jumala löytyy juuri elettäviksi tulevien faktojen läpi ja kautta.
Kuparista ei suuremmin kiinnosta se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, sillä se on meidän käsitteidemme ja ymmärryksemme ulkopuolella.
– Jos Jumala on tässä ja nyt, niin pitäköön huolen lopusta!
Omasta minuudesta luopuminen on pahinta, mitä tiedän.
Marja Kuparisessa elää yhä toimittaja ja utelias ihminen. Häntä kiinnostaa kuolemisen tapahtuma. Jotkut joutuvat ”kuolemaan” jo eläessään.
– Kuolema on hyvin fyysinen ja laaja asia. Jo sytostaattihoitojen aiheuttama hiusten lähteminen – mitä minulle ei välttämättä tapahdu – on luopumista omasta identiteetistä, pientä kuolemaa sekin.
Kuparinen muistaa ystävättären huokauksen, kun he yhdessä keittiössä touhutessaan puhuivat kuolemasta: ”Minun tulee niin minua ikävä.”
– Kun minä kuolen, minun maailmani loppuu. Oma identiteetti ja historia, ihan kaikki. Omasta minuudesta luopuminen on pahinta, mitä tiedän, hän jatkaa ja palaa taas elämän ihmettelyyn.
– Kiirastorstain ja pitkäperjantain suuren hiljaisuuden jälkeen pääsiäisen ylösnousemus on sitä, että löydämme jälleen Jumalan läsnäolon. Elämä on tässä ja nyt pääsiäisessäkin ja paljon suurempi kuin ymmärrämme.
Viljelypalstalla touhutessaan tai muuna arkisena hetkenä Kuparinen kertoo joskus häivähtäen havainneensa, kuinka kaikki tuntuu olevan yhtä.
– Ehkä on todella syvä ja hyvä todellisuus, joka kannattelee meitä ja luo yhteyden ihmisten välille. Tähtiyönä, kun katson taivaalle, ajattelen, että upea kokonaisuus on tämä elämä.
”Ajattelen kuoleman olevan
kuin lehtinuotio keväisellä pihalla.
Kaikki lakastunut muuttuu
ohueksi siniseksi savuksi
joka häipyy taivaan kirkkauteen.”
(Lars Huldén)
– Aika kaunis kuva, eikö vaan? Ehkä siihen suostumiseen ehtii vielä kasvaa. Kun puutarhakausi taas alkaa, pitää muistaa, että on hyvä rakastua maahan jo eläessään, Marja Kuparinen sanoo.
Kuva: Jukka Granström
Ilmoita asiavirheestä