Keskiaikaisen kaupungin keskusta kylpee aamuauringossa. Kukkaistutukset loistavat värikkäinä tienvarsilla ja puistojen istutuksissa. Wittenbergin palmusunnuntaiaamu on valjennut kirkkaana ja lämpimänä, tuuli on kesäisen lempeä ja puut jo vihreitä tai valkokukallisia.
Helsingin yliopiston kirkkohistorian graduseminaariryhmäläiset ihastelevat paikkaa, jossa Martti Luther poltti paavin antaman pannaanjulistuspaperin, ja jatkavat matkaa kohti kaupungin keskustaa.
Lutherstrassen molemmin puolin on vanhoja kivitaloja rakennettuina kiinni toisiinsa. Kävelemme entisen augustinolaisluostarin ja sittemmin Martti Lutherin kotitalona toimineen rakennuksen ja Philipp Melanchthonin kotimuseon ohitse. Pohdimme, etteivät talot ja maisema välttämättä poikkea kuin ihmisten vaatemuodin, Volkswageneiden ja mainoskylttien osalta Lutherin ajasta. Tuntuu uskomattomalta kulkea Lutherin jalanjäljissä palmusunnuntain messuun.
Tien päässä näkyy Wittenbergin kaupunkiseurakunnan eli St. Marien kirkon kaksi tornia. Kaupunginkirkko on peräisin 1200-luvulta ja Luther toimi sen sivutoimisena saarnaajana. Kirkkoa sanotaan myös reformaation äitikirkoksi, sillä siellä Luther piti ensimmäisen saksankielisen messunsa. Kirkon reformaatioalttarilla on kuuluisa Lucas Cranachin maalaama taulu luterilaisen kirkon sakramenteista. Kummallisinta Jeesuksen liehuvan lannevaatteen ja Lutherin lisäksi taulussa on Melanchthonin näköinen mies kastamassa pulskaa vauvaa – Melanchthon kun ei ollut pappi.
Monet asiat ovat samanlaisia kuin Lutherin aikana, mutta jotain on myös muuttunut. Keskiaikainen kirkko laitettiin vastaamaan luterilaisia perinteitä ja sen sisustus muutettiin luterilaisuuteen sopivaksi. Vanha, Lutherin käyttämä saarnatuoli siirrettiin Lutherin kotimuseoon jykevämmän tieltä. Kirkon kellot ja urut on uusittu useasti Lutherin elinajan jälkeen.
Kirkkoa sanotaan myös reformaation äitikirkoksi, sillä siellä Luther piti ensimmäisen saksankielisen messunsa.
Suomen evankelisluterilaiseen sunnuntaijumalanpalvelukseen verrattuna moni asia on erilaista. Jo hyvissä ajoin ennen kello kymmentä kirkon ovelle syntyy jono. Se ilahduttaa kirkkohistorioitsijaporukkaamme, mutta ei suinkaan ole ainoa yllätys, jonka sunnuntain messu meille tarjoaa.
Puisia penkkirivejä on kymmeniä, ja ne ovat jo melkein täynnä. Myöhäisimmät messukävijät joutuvat kiipeämään ylös kirkon parvelle. Kirkossa on kaikenikäisiä ihmisiä, ja pappi toivottaa messun aluksi vieraat tervetulleiksi sekä saksan että englannin kielellä. Hän kertoo, että kävijöitä on tänäänkin eri puolilta Saksaa. Ruotsista on vieraaksi saapunut suuri koululaisryhmä. Tunnelma on odottava.
Jumalanpalveluskaavassa on paljon tuttua, mutta myös jotain vierasta. Messun sävelet eivät ole tuttuja, mutta osa virsistä on säveliltään tunnistettavia. Jälkikäteen eniten ihmetystä herätti synnintunnustuksen puuttuminen. Liekö tämä johtunut siitä, että Lutherin mielestä syntejään ei tarvinnut luetella. Kylläpä jäi syntinen olo, nauroi yksi ryhmästämme messun jälkeen.
Jälkikäteen eniten ihmetystä herätti synnintunnustuksen puuttuminen.
Iloisesti ja elävästi esiintyvä saarnaaja nousee saarnatuoliin ja puhuu siitä, miten Jeesuksen jalat pestiin kalliilla öljyllä. Saarnaaja vertaa useita kertoja kallista öljyä nykymaailman Chanel 5 -hajuveteen. Juudaksen mielestä öljy oli liian kallista, ihan niin kuin Chanel 5, johon menee helposti kuukausipalkka, hän kertoo. Saksaa osaamattomat ryhmäläisemme ihmettelevät, miksi muotimerkki Chanel mainittiin niin useasti.
– Vaikka laulu loppui, ehditte kyllä antaa rahanne, pappi naurattaa kirkkoväkeä, kun virsi loppuu kesken kolehdinkeruun. Rahaa kyllä tuntuu tulevan: edellisen sunnuntain messu oli papin mukaan tuottanut useita satoja euroja.
Ehtoollisviinin väri herättää joukossamme eniten keskustelua ja ihmetteleviä ilmeitä. Se on valkoviiniä!
Ehtoollinen jaetaan kirkon reformaatioalttarin takana ja sinne syntyy jono. Aluksi diakoni antaa ristikuvioisen öylätin ja sitten jonotetaan se kädessä viiniastialle. Pikareita ei ole, vaan leipä kastetaan viiniin. Ehtoollisviinin väri herättää joukossamme eniten keskustelua ja ihmetteleviä ilmeitä. Se on valkoviiniä!
Kirkkohistorian professori kertoo, että viinintuottajamaa Saksassa viinin värillä ei ole väliä, vaikka Suomessa onkin totuttu juomaan veren väristä punaviiniä. Ryhmämme jäsen kehottaa meitä miettimään viiniä esimerkiksi valkoisena plasmana. Maassa maan tavalla, ajattelen, vaikka viinin väri tuntuukin erikoiselta.
Vaikka pääsimmekin Wittenbergissä luterilaisen kirkon juurille, tuntui se jollakin tavalla myös vieraalta. Saksin kirkkoprovinssin unioiduilla kirkoilla ei ole ehtoollisyhteyttä Suomen luterilaisen kirkon kanssa, joten osa jumalanpalveluksen eroista selittynee jo sillä. Lopulta vierauden tunne ei johtunut erilaisesta kaavasta, kielestä ja virsistä, eikä edes suuresta osanottajajoukosta, vaan siitä rentoudesta ja mutkattomuudesta, joka kirkossa vallitsi.
Kotiinkin voi viedä paitsi vinkkejä messuihin myös pienen palan Lutheria oluen, puutarhatontun tai makaronin muodossa. Aika moni meistä saa matkan jälkeen juoda oranssista Luther-mukista, kirjoittaa muistiinpanoja ikiomaan teesivihkoon ja kantaa avaimiaan avaimenperässä, jonka ankka muistuttaa Lutheria. Jos asuisimme Saksassa, voisimme osallistua juhlavuoden tärkeisiin tapahtumiin, kuten Martin ja Katarinan häihin tai ladata oman kuvamme Lutherin ruokapöytään mobiilisovelluksen avulla. Matkailu avartaa.
Kirjoittaja osallistui Helsingin yliopiston graduseminaari- ryhmän matkalle Wittenbergiin huhtikuun alussa.
Kuva: Jenni Heikkonen. Wittenbergin kirkko oli täynnä osallistujia palmusunnuntain jumalanpalveluksessa. Messu sisälsi paljon suomailaiselle tuttuja elementtejä.
Ilmoita asiavirheestä