Aurinkoinen kevätaamu ja mies perheensä kanssa retkellä. Olosuhteissa ei ole paljon parantamisen varaa. Valo siilautuu satumaisesti isojen puiden välistä Helsingin keskuspuiston valkoisiin vuokkoihin, silmuihin ja perhosen siivelle.
Tutkijatohtori, kristillisen ympäristöjärjestö A Rochan puheenjohtaja ja pastori Panu Pihkala käy perheensä kanssa usein ulkoilemassa tässä kotinsa kupeessa sijaitsevassa metsässä. Se on lähellä ja lähes luonnontilassa. Tämä on yhdistelmä, joka tekee tutkitusti hyvää ihmisen kolminaisuudelle – hengelle, sielulle ja ruumiille.
Päivä on poikkeuksellisen lämmin. Ilmiö hellii ja huolestuttaa. Olemme tottuneet uutisiin, joissa rikotaan milloin mikäkin lämpöennätys. Panu Pihkalan vaimo, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnasta hoitovapaalla oleva seurakuntapastori Anna-Maija Viljanen-Pihkala on pukenut Paavolle, 3, ja Jaakolle, 6 kk, aurinkolasit. Ilmakehässä on tapahtunut muutoksia, joiden vuoksi auringonpaiste voi olla silmille aiempaa haitallisempaa.
{kuva_bb847020-1998-47db-a19a-dd4ebea9f011}
Kirkossa ja kristillisissä ympäristöpiireissä Panu Pihkala tunnetaan tuotteliaana, toiveikkaana ja hengellisesti antoisana vaikuttajana.
Hän vietti lapsuutensa Etelä-Hämeessä Kärkölässä, jossa sijaitsee muun muassa upea Koivumäki-Luutasuon luontokohde. Kasvaminen luontoihmiseksi alkoi jo pikkupoikana perheen yhteisillä retkillä.
‒ Isä, missä on se pupunkolo? Paavo kysyy, kun kiipeämme valkovuokkolaaksosta jäkäläiselle kalliolle.
Isä kertoo, että se on hiukan kauempana, toisella mäellä Maunulan ulkoilumajan lähellä. Hän lupaa, että pupunkoloa voidaan käydä katsomassa seuraavalla retkellä. Paavo tyytyy vastaukseen ja alkaa kerätä jäkälien ja muurahaisten seasta komeita käpyjä.
Panu Pihkala kohtasi elämänsä ensimmäisen vakavan ympäristöongelman kotinurkillaan Kärkölässä. Se oli myös Suomen siihen asti vakavin ympäristöonnettomuus. Pohjaveteen oli päässyt paikalliselta sahalta kloorifenolia, jota käytetään lahonestoaineena.
Tuhannet kärköläläiset olivat tietämättään juoneet vuosikaudet hanaveden mukana syöpää aiheuttavaa myrkkyä.
‒ Silloin minulle syntyi tietoisuus, että ympäristö voi pilaantua.
Teologian opintojen parissa eteen ryöpsähti moninkertainen määrä ongelmia. Pihkala lähti vaikuttamaan niihin Kirkon Ulkomaanavun ja Suomen ekumeenisen neuvoston kautta.
Gradunsa hän kirjoitti ympäristökysymyksistä Luterilaisessa maailmanliitossa. Kuusi vuotta sitten hän palasi seurakuntapapin työstä takaisin tutkimuksen pariin. Väitöskirja käsitteli ekumeenisen ekoteologian historiaa. Nyt hän on mukana professori Risto Saarisen tutkimusprojektissa aiheenaan tunnustusteorioiden (recognition theories) soveltaminen ympäristökysymyksiin.
Juuri ilmestyneeseen synodaalikirjaan Armon horisontit ‒ huomisen luterilaisuus hän on kirjoittanut artikkelin luterilaisesta luontoajattelusta.
‒ Tämä on sellaista kansainvälistä ekoteologiaa, jota ei ole aiemmin julkaistu suomeksi, Pihkala innostuu artikkelistaan.
Synodaalikirja toimitetaan kaikille kirkon papeille, tällaiselle joukolle kirjoittaminen motivoi häntä. Ihmisillä on nykyään niin paljon ympäristöön liittyvää ahdistusta, että siitä on Pihkalan mukaan tullut ohittamaton pastoraalinen haaste.
‒ Usein kysytään, miksi ihmiset eivät välitä. Uskon kuitenkin, että monet ihmiset välittävät niin paljon, että he eivät kestä sitä, ja heille tulee sijaistoimintoja.
{kuva_fd053883-6950-407d-a48a-b071118a9022}
Pihkalan mielestä seurakuntien ja kristittyjen tulisi myötäelää tässä ahdistuksessa, mutta myös tehdä jotakin käytännöllistä. Luterilaisuudesta voi ammentaa sekä syvällistä ristin teologiaa, että voimaa konkreettiseen toimintaan. Molemmat puolet ovat hienolla tavalla esillä esimerkiksi katekismuksissa.
‒ Luther ammensi myös Vanhan testamentin profeettakirjallisuudesta, jossa korostetaan oikeudenmukaisuutta.
Voittoa ei saa tehdä keinolla millä hyvänsä ja syntiset rakenteet tulee purkaa.
Luterilaisen eettisen ajattelun esikuvakseen hän mainitsee myös pastori ja kirjailija Dietrich Bonhoefferin, joka osallistui toisen maailmansodan aikana Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Bonhoefferin mukaan kristittyjen on laitettava kapuloita yhteiskunnan rattaisiin, jos rattaiden suunta on väärä.
Ympärillämme esiintyvästä lintukuorosta erottuu mustarastaan huilumainen lurittelu. Kenties kuorolaulu rentoutti Jaakon, sillä hän on nukahtanut äitinsä rintareppuun. Keskuspuistossa voi kuulla myös palokärjen rumpusooloja ja satakielen laulua.
Jossakin täällä 700 hehtaarin metsässä lymyilee myös mäyriä, kettuja, lumikoita ja piisameita. Ensi viikon tiistaina Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta käsittelee yleiskaavaehdotusta, jossa Keskuspuistoon esitetään rakennettavaksi asuinalueita 20 000 ihmiselle ja toimitiloja siihen päälle.
Pihkala on allekirjoittanut yli 13 000 ihmisen kanssa adressin, jonka mukaan hankkeesta pitää luopua.
Mitä sitten, jos taistelu hävitään? Pihkala on pohtinut paljon suhtautumista huonoihin uutisiin, esimerkiksi Talvivaaran kaivoskatastrofiin ja Japanin maanjäristystä seuranneeseen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen.
‒ Ei ole hyvä asia, jos ihminen turtuu. Mutta ei siitäkään tule mitään, jos jokaiseen uutiseen suhtautuu tunteella. Sekä myötätunto että vaikuttamisen halu tulee säilyttää.
{kuva_d420534e-6dde-4cd4-86a2-19a8da853297}
Jokaisen sademetsien tuhoutumisesta kertovan uutisen edessä Pihkala ei suostu masentumaan. Mutta kun Kirkkonummen Hvitträskissä kaadettiin Suomen kauneinta metsää arkkitehti Eliel Saarisen haudan ympäriltä, hän laittoi kaiken peliin, etteivät moiset hölmöilyt toistuisi.
Hän kirjoitti Kirkkonummen Sanomiin: ”Hvitträskin vanhan metsän hakkuut ovat tuhoisia monella tavalla. Ne runnoivat hienon ekosysteemin. Ne vaurioittivat vakavasti kulttuurimaisemaa. Ne riistivät kunnan asukkailta ja vierailijoilta esteettisesti kauniin ja virvoittavan maaston. Tämän lisäksi ne ovat huolestuttava vahinko myös matkailuelinkeinolle. Eliel Saarinen on yhä sangen tunnettu etenkin Yhdysvalloissa. Mitä ajattelee amerikkalainen turisti, kun hän lähtee kohti Saarisen hautaa ja päätyy hakkuuaukealle?”
Kirjoittaminen ei riittänyt, oli tehtävä muutakin. Oli surtava. Pihkala järjesti kristillisen luonnonsuojelujärjestö A Rochan kanssa raiskion keskellä suruhartauden. Hän saarnasi kannon päällä kuin pastori, joka siunaa hautaan traagisesti menehtyneen vainajan: ”Me olemme kokoontuneet ilmaisemaan surua, kaipausta ja tyytymättömyyttä. Tämä metsä oli meille rakas ja monella tavalla arvokas. Nyt se on poissa, äkkiä, tyrmistyttävällä tavalla.”
Sitten hän luki profeetta Sakarjan kirjaa: Valittakaa, sypressit! Setrit ovat kaatuneet, mahtavat puut on hävitetty. Valittakaa, Basanin tammet! Sankka metsä on sortunut.
‒ Surun tekeminen näkyväksi auttaa yhteisöä ymmärtämään, että on menetetty jotakin arvokasta. Se saa miettimään, miten tällaisen voisi tulevaisuudessa estää.
Pihkalan mielestä yhdessä valittaminen, lamentaatio, on sielunhoitoa niille, jotka surevat. Sureminen ei ole sama asia kuin turha voivottelu, joka ei johda mihinkään.
Paavolle tulee nälkä. Hänen tekee mieli jo palata kotiin, jossa odottavat papu-linssimuhennos ja keitetty ohra. Äiti ja pojat lähtevät edeltä. Isä istuu vielä hetkeksi paksun haavan kaatuneelle rungolle pohtimaan sitä toivoa, jonka kristitty voi uskostaan saada jopa tuhon edessä.
Hän käsittelee aihetta myös kirjassaan Luonto ja Raamattu. Kristillisen ympäristökasvatuksen juurilla (LK-kirjat 2010).
Pihkalan mielestä luonnonsuojelulla ei ole pohjimmiltaan toivoa ilman uskoa Kristukseen. Pahan tuhovoimat ovat niin vahvoja, ettei niitä voi voittaa ilman Jumalaa, joka kirkastaa meille itsensä Kristuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa.
‒ Tietenkin myös sellaiset ympäristönsuojelijat, jotka eivät ole kristittyjä, saavat tuloksia aikaan. Kristillisestä näkökulmasta heidän saavutuksensa ovat Jumalan tahdon mukaisia.
Raamattuun on talletettu lupaukset siitä, että vaikka synnytystuskat ovat kovat, Jumala luo vielä uutta. Vanha luominen täydellistyy uudella luomisella.
Luonnosta ammentava hengellinen lyriikka tekee tämän toivon Panu Pihkalalle eläväksi. Hän pyytää lukemaan jesuiittarunoilija Gerard Manley Hopkinsin runon, jonka on suomentanut Kirsi Kunnas.
Kevät
Kevättä ei mikään kauniimpaa –
kun putkahtaen kiertyy ruoho rehevänä esiin
ja munat niinkuin pienet taivaat ilmestyvät rastaanpesiin
korvaan puun läpi kirkas hujellus jo kajahtaa,
kuin salamointi rastas lumoaa kuulijaa.
Päärynäin kukat, lehdet tapaavat nyt sinen
laskeutuvan, ja hulmahtaen ihmeellinen
sini täyttää maan; vapaudessa saavat lampaat vaeltaa.
Mikä merkitys on tällä: mahla, ilo helkkynyt?
Jo Eedenissä maan ihanuuden sävel suloisin
soi ensi kerran. Oi ota, ennen kuin se turmeltuu
ja ennenkuin käy pilveen, Kristus herra, hapaten synteihin
tytön ja pojan viaton mieli ja toukokuu.
Oi lapsi Neitsyen, sinulle se on ensiarvoisin.
Panu Pihkala saarnaa Helsingin tuomiokirkossa luomakunnan sunnuntaina 5. kesäkuuta klo 10. Ennen messua kirkon tasanteelta tiirataan lintuja kello kuudesta alkaen.
Pihkala suosittelee Kotimaan pyynnöstä lukijoille viittä luontokohdetta eri puolilta Suomea:
Jurmo, saaristomeri
Saari kutsuu hämmästelemään yksityiskohtia, kuten kivimuodostelmien kierteitä ja yksinäistä puuta. Samalla vierailu vie sisäiselle matkalle, aivan kuin autiomaahan meren keskellä.
Urbysberget, Kirkkonummi
Hämmästyttävä kappale erämaisuutta aivan asutuksen liepeillä. Molemmin puolin aukeavat järvet. Alla kasvaa pähkinäpensaita ja tammia. Vierellä kohoaa Dorgarnin luonnontilainen ylänkö.
Vantaanjoenvarsi, pääkaupunkiseutu
Joki tarjoaa uuden näkökulman jopa kaupunkeihin. Vehreyden keskellä voi samalla pohtia, miten keskeisessä asemassa joet ovat ikiaikaisesti olleet ja miten sivuun ne nykyään jäävät.
Pohjois-Karjalan pitkät vaellusreitit
Sadan kilometrin metsävaellukselle ei tarvitse lähteä välttämättä Lappiin. Ilomantsista Lieksaan kulkee Susitaival. Sieltä jatkuu toinen pitkä reitti, Karhunpolku, ohi Ruunaan koskien. Vesihuolto vaatii huomiota, mutta autiotupiakin löytyy.
Pahajoen varsi, Hetta-Pallas-reitin lähistö
Monelle vaellusrippikoululaiselle on tullut tutuksi upea vaellusreitti. Sen keskivaiheilta voi lähteä länteen erämaahan, jossa vallitsee entistä suurempi luonnontilaisuus ja rauha. Pahajoen kahluupaikka täytyy katsoa tarkasti, mutta karttaan merkitsemätön huoltosilta saattaa auttaa.
Kuvat: Jani Laukkanen. Anna-Maija Viljanen-Pihkala sekä Paavo, 3, Jaakko, 6 kk, ja Panu Pihkala retkeilevät usein kotinsa lähellä sijaitsevassa Helsingin Keskuspuistossa.
Ilmoita asiavirheestä