Taiteilijan kutsumus ja viranhaltijan velvollisuudet ovat muodostaneet jännitteisen soinnun urkuri Tapio Tiitun elämään. Konserttimatkat maailman metropoleihin eivät aina ole saaneet ymmärrystä työyhteisössä.
Kuka olet?
Jäisen liukkaana jouluaatonaattona 1944 syntyy Lapuan synnytyssairaalassa Tiitun perheeseen potra poika, Tapio. Isä Antti Tiitu on Valtion Viljavaraston hankintapäällikkönä organisoimassa viljanjakelujärjestelmää sodan jälkeisenä pula-aikana, jotta kaikille suomalaisille riittäisi ruokaa. Perheenisän vastuullisen tehtävän myötä Tiitun perhe muuttaa Helsinkiin Mannerheimintielle seitsenkerroksiseen Paavo Nurmen rakennuttamaan taloon.
Tässä talossa asun edelleen. Perheeseeni kuuluvat kanttori ja musiikin tohtori Leena-vaimo sekä kaksi opiskelijaneitosta, tyttäremme Julia ja Maria. Vanhin lapseni Tero asuu jo omillaan urheilun ja opiskelun myötä.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi. Kuinka pitkän ja minkälaisen työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
Olen toiminut muusikkona Helsingin Seurakuntayhtymän palveluksessa 56 vuoden ajan, josta 44 vuotta Temppeliaukion kirkossa. Kirkon urkurin virasta siirryin eläkkeelle vuoden vaihteessa. Urkutaiteilijana työ on ollut ja jatkuu edelleen monimuotoisena.
Konsertit kotimaassa, Pohjoismaissa, Euroopassa, USA:ssa, Japanissa, Baltian maissa ja Venäjällä ovat kirkon työssä ollessani täyttäneet kaikki loma-aikani. Olen ollut monien laulajien, instrumentalistien ja kuorojen yhteistyökumppanina. Nyt eläkkeelle siirryttyäni kalenterissa on enemmän liikkumavaraa konsertoimiseen ja jokapäiväiseen harjoitteluun.
Nimeni saattaa olla Kustaa Tiitun myötä tuttu vanhemmalle väelle. Olen hänelle sukua, en kuitenkaan suoraan alenevassa polvessa. Nimeni saattaa olla tuttu myös radiosta vuosikymmenien takaa. Radio- ja TV-esiintymiset niin kotimaassa kuin rajojen ulkopuolellakin ovat tehneet hyvällä tavalla tunnetuksi. Arvostan suuresti, että Tasavallan Presidentti myönsi minulle vuonna 2009 Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitalin.
Minkälainen koulutus sinulla on tehtävään? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämään?
Tie urkuriksi on rakentunut pienistä poluista. Mannerheimintiellä Tilkanmäessä polkuautollaan rämistelevä pikkupoika intoutui talon muiden poikien tavoin menemään pianotunneille. Innostavan ja kannustavan Kitty-tädin vaikutuksesta syttyi mielessäni kipinä muusikkouteen.
Soittamiseen avautui uusia polkuja. Opinnot Sibelius-Akatemian nuorisomusiikkiosaston koulutuksessa olivat osa koululaisen arkipäivää. Toimin koko kouluaikani Munkkiniemen yhteiskoulussa vakituisena säestäjänä. Monista piano- ja urkukilpailuista kertovat kotimme hyllyjä koristavat palkinnot. Huomionosoituksia on kertynyt myöhempinäkin vuosikymmeninä myös kansainvälisiltä areenoilta.
Meilahden kirkolla vaikuttanut teologi ja urkutaiteilija Geo Böckerman innosti kokeilemaan urkujensoittoa. Silloiset kirkon tilapäisurut olivat vaatimattomat, mutta herättivät nuoren pojan mielenkiinnon. Pian toiminkin Meilahden seurakunnassa ”pyhäkoulukirkkojen” urkurina, mistä tie johti vuonna 1958 Munkkivuoressa aloitettuihin jumalanpalveluksiin sekä muihin urkurin tehtäviin eri seurakunnissa. Tuuraajana tulin vuosien mittaan kiertäneeksi kaikki Helsingin, Espoon, Vantaan ja Sipoon kirkot vain kahta kirkkoa lukuun ottamatta.
Jo koulupoikana olin saanut mahdollisuuden tutustua moniin Euroopan upeisiin katedraaleihin ja niiden soittimiin. Polvihousuissa urkuja soittava koulupoika jäi ilmeisesti mieleen monelle arvostetulle urkumaestrolle. Opiskellen ja urkurintöitä tehden valmistuin Sibelius-Akatemian kirkkomusiikinosastolta kahdessa ja puolessa vuodessa kanttoriksi ja soitin urkudiplomin Meilahden kirkossa vuonna 1969. Kansainvälisille mestarikursseille osallistumalla laajensin osaamistani ja solmin kontakteja. Konsertit kotimaassa ja ulkomailla olivat jo kiinteä osa arkeani.
Muusikkouteni on kasvanut pala palalta vuosikymmenien myötä. Kouluaikainen työkokemus monista seurakunnista oli opettavaista. Oli avartavaa nähdä, miten eri lailla seurakunnissa työtä tehdään. Sibelius-Akatemiasta saadut eväät olivat siihen verrattuna rajatun musiikillisia.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
Työelämässä 56 vuoden ajalta on kertynyt niin risuja kuin ruusujakin. Vuonna 1970 tulin vähän itsellenikin yllätyksenä valituksi syksyllä 1969 valmistuneen Temppeliaukion kirkon urkuriksi. Tehtävä oli haasteellinen ja työtä oli paljon. Kirkon alkuaikoina paikka oli niin ylikuormitettu kaikenlaisilla tilaisuuksilla, ettei vapaa-ajasta ollut tietoakaan.
Kirkon aukioloaikoina urkuharjoittelu ei ollut sallittua. Aamu varhaisella kirkko oli varattu siivoukseen, joten oma harjoittelu oli tehtävä yömyöhällä jokailtaisen klo 21 iltahartauden päätyttyä. Vaikka työtä oli paljon, työyhteisön hulppea, huumorilla höystetty ilmapiiri auttoi jaksamaan. Vuosikymmenien kokemus onkin osoittanut, ettei kuormittavinta ole työn suuri määrä, vaan työyhteisön hankalat henkilösuhteet.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
Kuten jo äsken mainitsinkin, työkavereiden huumori ja kaikenlainen leikinlasku on pelastanut monta päivää. On vain harmillista huomata, että hauskanpito on hiipunut vuosikymmenien varrella.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen? Mikä on ollut esimerkiksi ikimuistoisin konsertti?
Vuonna 1980 soitin Pariisin Notre Dame -katedraalissa neljälle tuhannelle kuulijalle. Konsertin jälkeen istahdin kirkon edustalla olevalle penkille ja mietin. Kyllä ihminen voi olla pieni.
Suomussalmen rajaseutukirkossa pidetyn konsertin jälkeen syötiin illalla kalasoppaa. Hiljaisen ja katajaisen kansan mailla hohtivat lumikinokset, ja kuulaalla pakkastaivaalla kimalsivat tähdet. Kyllä luonto voi olla suuri.
Kirkon penkissä, hartiat kyyryssä istuvan, hiljaa nyyhkyttävän äidin surullisen katseen alla – tippuivat hiljalleen soittoni sävelet. Elämä loppui ennen kuin se oikeasti edes alkoikaan. Kyllä Jumala voi olla mysteeri.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Temppeliaukion kirkko on arkkitehtuuriltaan ja interiööriltään ainutlaatuinen. Sitä käyvät katsomassa ihmiset ympäri maailmaa. Kohde kiinnostaa valtiovieraitakin. On ollut ilo saada soittaa niin monille ihmisille.
Seurakuntatyö on yksi yhteen henkilökysymystä. Työtä tehdään omalla persoonalla. Tämä on parhaimmillaan ehtymätön voimavara ja luovuuden lähde. Pahimmillaan työ näivettyy, ja luovuus lakastuu. Muusikko on enemmän taiteilija kuin virkamies. Yhteen muottiin puristaminen voi aikaansaada yhteentörmäyksiä. Muusikoilla on yleensä paljon ideoita, jotka voivat olla muille uhkia. Useimmiten kuormittavuus ei tule työstä vaan työyhteisöstä. On valitettavaa todeta, että parhaat muusikot eivät yleensä pysy seurakunnissa.
Palattuani konsertoimasta Pariisin Notre Damessa, Lontoon Westminter Abbeyssä, Sidneyn Oopperatalossa tai vaikkapa New Yorkista, Moskovasta, Tokiosta tai Berliinistä, työyhteisöni ei ole katsonut minua suopeasti. Niinpä olenkin ”mennyt maan alle” – mikä merkitsee sitä, etten ole antanut infoa ulkomaisesta konsertoinnistani lehtiin enkä muihinkaan tiedotusvälineisiin. Tästä syystä ei Suomessa tiedetä minun kansainvälisestä urastani juuri mitään.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Suuri innoituksen lähde on ollut se, että musiikin kautta olen tutustunut lukuisiin ulkomaisiin ja lähes kaikkiin kotimaisiin huipputaiteilijoihin. Konsertit erilaisissa kirkoissa – niin pikkuruisissa ja vaatimattomissa kirkkorakennuksissa kuin pilviä hipovissa upeissa katedraaleissakin – avartavat käsityksiä ja antavat syvyyttä. Keskustelut paikallisten konserttien järjestäjien ja muusikoiden kanssa avaavat ikkunoita uusiin maailmoihin.
Myös erilaiset kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa ovat antaneet voimaa joskus takkuiseenkin päivään. Ystävälliset, sivistyneet ja ajattelukykyiset ihmiset ovat kirkon henkinen voimavara. Heiltä olen saanut paljon.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
Kirkko olemme me. Miten me olemme muuttuneet ajan virrassa? Joskus tuntuu, että painiskelemme yhäti vaan samojen ongelmien kanssa. Toki laaja-alaistumista ja avartumista on tapahtunut monella saralla.
Kirkon uskottavuuskriisin myötä kirkkoon on tullut tarvetta hakea apua kevyestä musiikista. Jos musiikissa liikutaan viihdemusiikin kentässä, tulisi sanallisenkin osuuden olla samoilla linjoilla. Mielestäni ei voi toimia niin, että musiikki on esimerkiksi heavymetallia ja puheet perinteisiä. Yhtä tyylitöntä olisi lady iltapuvussa jaloissaan tennistossut ja kavaljeeri frakissa, pipo päässä ja hiihtomonoissa. Keskemmällä Eurooppaa kevyen musiikin buumi on jo väistymässä kirkon kentästä.
Muistan muutamia yhteisiä tapaamisia seurakunnan johdon ja Helsingin Juhlaviikkojen johtajan Seppo Nummen kanssa. Teologin poikana ja paljon ympäri maailmaa myös seurakunnallista toimintaa nähneenä Nummi yllättävän suorasukaisesti toi esiin näkemyksiänsä. Kun Helsingin ytimeen ja monien kulttuurilaitosten keskellä sijaitsevaan nuoreen Taivallahden seurakuntaan on valmistunut uusi kirkko, Temppeliaukio, hän odottaa sen papeilta ennen kaikkea hengen suuruutta ja avarakatseisuutta. Samalla hän varoitteli salakavalasta ja helposti tapahtuvasta luisumisesta keskinkertaisuuteen. Avarakatseisuutta Seppo Nummi peräsi myös musiikin suhteen.
Kirkon toiminnassa ihmisläheisyys ja arjessa rinnalla kulkeminen eivät mielestäni merkitse arkipäiväisyyttä tai laadun laskua. Ihmisillä tulisi olla oikeus, nyt jos koskaan, saada kuulla kirkossa laadukasta musiikkia, on se sitten kevyttä tai klassista – jos näin mustavalkoiseen terminologiaan lankeankin.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
Messumusiikkiin on viime vuosina tullut yhä enemmän vaikutteita kevyemmästä musiikista ja kansanmusiikista. Kuorojen ja urkujen rinnalla muiden soittimien käyttö on hyvin tervetullutta. Yltiöpäisiä ja aggressiivisia kannanottoja tai toimintatapoja en näe kovin rakentavina. Esimerkiksi puheet urkujen polttamisesta herättävät ikäviä mielleyhtymiä.
Temppeliaukion kirkossa musiikkielämä on ollut vilkasta ja skaala on ollut hyvin laaja. Toivoisin näin olevan vastaisuudessakin, niin vahvasti Temppeliaukio assosioituu ihmisten mielissä musiikkikirkkona.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
Kanttorin virka on upea virka – edellyttäen, että esimies ja työtoverit ovat ajattelukykyisiä ja henkiseltä kasvultaan aikuisia. Paratiisiseurakuntia on kiusallisen harvassa. Muista: teitpä mitä tahansa, aina on joku pahoillaan. Vaikka olisit kuinka hyvä muusikko ja työntekijä, mutta kasvosi eivät miellytä, silloin mikään ei ole minkään arvoista – valitettavasti.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Monenlaisia esimiehiä olen nähnyt ja kokenut. Mitähän olisin vielä nähnyt, jos virkatyöni olisi jatkunut?
Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?
Perhe on ollut minulle tärkeä tuki ja voimavara työn melskeessä, perhe on minulle tärkeä nytkin. Nautin yhdessäolosta vaimoni ja lasteni kanssa niin kotona kuin matkustellessa. Haaveenani on oppia laittamaan yhtä herkullista ruokaa kuin vaimoni osaa laittaa.
Nautin elämän perusasioista. Urkujensoitto on minulle työ ja harrastus. Toivon saavani soittaa. Vaimoni on todennut, että soitan niin kauan kuin elän ja elän niin kauan kuin soitan. Kalenterissa löytyy kivasti konsertteja, iloitsen siitä.
Kuvat Tapio Tiitun kotialbumi ja Olli Seppälä
Ilmoita asiavirheestä