Tampereen yliopiston kirjallisuuden dosentti Maria Mäkelä on tutkinut ikänsä tarinoita. Hän tietää tarkkaan, mistä syntyy kertomuksen koukku ja imu.
Sitten hän alkoi kiinnittää huomiota myös tarinoiden varjoihin. Siihen, että kokemus ja tunne ovat nousseet mediassa keskipisteeseen. Faktat työnnetään kainalojuttuihin – jos ne ylipäätään mahtuvat mukaan.
Maria Mäkelän mielestä maailma on muuttunut sellaiseksi, että minkään puolesta on vaikea puhua pelkillä faktoilla. Niiden edelle rynnivät tunteisiin vetoavat tarinat, joissa totuus on toissijaista.
– Ihmisille myydään tarinoiden avulla asunto tai poliittinen ideologia. Oikeastaan mitä tahansa.
Ilmiötä voi havainnollistaa kanan avulla. Viime viikolla ilmestyneessä WWF:n lihanosto-oppaassa kehotetaan välttämään kotimaista broilerinlihaa, mutta ruotsalainen kelpaa.
Syiden ymmärtäminen vaatii hieman vaivannäköä. Siipikarjalle syötetään soijaa, jonka kasvattamiseksi kaadetaan sademetsää peltojen tieltä. Ruotsissa broilereille syötetään vain vastuullisesti tuotettua soijaa.
Tämä ei ole tarina, vaan fakta.
Sanapari ”perhetilalla kasvatettu” on sen sijaan tarina. Tai se aktivoi mielessämme tarinan, Maria Mäkelä selittää.
– Perhetilan broileri nostaa mieleen tarinat ihanista sukupolvenvaihdoksista ja kanoista perheenjäseninä. Perhetilalta ostaminen vahvistaa arvokkuuden tunnetta. Samanlainen tehokanala se on kuitenkin.
Minkään puolesta on vaikea puhua pelkillä faktoilla. Edelle rynnivät tunteisiin vetoavat tarinat, joissa totuus on toissijaista.
Toki on paljon hyviä aikomuksia, joiden vuoksi kertomuksia kerrotaan. Sivuun jääneille ryhmille halutaan antaa ääni. Halutaan kerätä rahaa avustustoimintaan ja auttaa ihmisiä samaistumaan pakolaisten kovaan osaan, Mäkelä luettelee.
– Kertomus on paras keino välittää ymmärrystä siitä, miltä toisesta tuntuu. Se heijastelee kuitenkin aina kertojan tapaa hahmottaa toisen arkea.
Toisen äänellä voi myös rakentaa omaa identiteettiä ja ajaa omaa asiaa, Mäkelä muistuttaa.
Mäkelän lisäksi on muitakin, joiden mielestä yhteiskunnan tarinallistuminen faktojen kustannuksella herättää huolta. Koneen Säätiö myönsi Maria Mäkelän johtamalle ryhmälle joulukuussa 261 000 euron apurahan aiheen tutkimiseen.
Tarkasti ottaen hankkeen nimi kuuluu: Kertomuksen vaarat. Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.
Mikä ihmeen eksemplum?
– Eksemplumit ovat opettavaisia esimerkkikertomuksia, ja Jeesus oli niiden mestari.
Mäkelä kertoo, että vielä keskiajalla ja uuden ajan alussa kirjallisuudessa ja muussakin kielenkäytössä vilisi opettavaisia esimerkkikertomuksia, jotka saattoivat olla yhtä hyvin tosia kuin keksittyjä. Mäkelän ryhmä tutkii, onko tunteisiin vetoava tarinointi tehnyt paluun.
Kun Jeesus kertoi tunteisiin vetoavia kertomuksia tuhlaajapojasta, Lasaruksesta ja laupiaasta samarialaisesta, hän ei ottanut kantaa siihen, olivatko kertomusten hahmot todellisia vai keksittyjä. Se ei ollut olennaista, olennaista oli opetus, jonka kertoja halusi välittää.
Mäkelä huomauttaa, että yksi ero kuitenkin on. Jeesuksen kertomuksilla oli jumalallinen auktoriteetti, mutta sosiaalisessa mediassa jaetulta tarinalta auktoriteetti puuttuu. Ellei auktoriteetiksi sitten riitä leviäminen.
Eksemplumit ovat opettavaisia esimerkkikertomuksia, ja Jeesus oli niiden mestari.
Nykyään on hienoa tehdä asiat omalla tavallaan. Jeesuksen aikana ja 1800-luvulle asti ihanteena oli seurata hyvää esimerkkiä ja toistaa hyviksi koettuja malleja. Siis tehdä niin kuin opetuskertomuksissa opetettiin, Mäkelä toteaa.
– Kirkko on vaikeuksissa sen kanssa, että suomalainen protestanttisuus on niin yksilökeskeistä. Luther korosti henkilökohtaista uskoa. Mutta jos on vain henkilökohtainen usko ja kokemus, eikö ole vaikea jakaa mitään kaikkia koskevaa? Mäkelä kysyy.
Hänen mielestään kirkon kriisi liittyy laajempaan kriisiin, jossa suhde faktoihin on muuttunut yksilökeskeiseksi ja kokemuspohjaiseksi.
– Jos minä olisin kirkko, kaivaisin esiin ne kymmenen käskyä. Ne eivät kiinnitä huomiota yksittäistapauksiin, vaan niiden on tarkoitus olla yleismaailmallisia. Kristillisen etiikan olen ymmärtänyt niin, että se on kertomuksista riippumatonta.
Kirkko on vaikeuksissa sen kanssa, että suomalainen protestanttisuus on niin yksilökeskeistä.
Maria Mäkelä ei käytä sanaa totuus, vaan puhuu faktoista. Valinta on harkittu.
– En osaa ajatella totuuden näkökulmasta, kun en ole tunnustuksellinen uskovainen. Erosin 26-vuotiaana kirkosta, niin tekivät melkein kaikki ystäväni.
Halu mennä naimisiin ortodoksin kanssa sai hänet liittymään takaisin siitä banaaleimmasta mahdollisesta syystä. Ortodoksisessa kirkossa avioliitto on sakramentti. Jos Mäkelä ei olisi kuulunut mihinkään kristilliseen kirkkokuntaan, avioliiton sakramentti kirjailija-filosofi Heikki A. Kovalaisen kanssa olisi jäänyt vastaanottamatta.
– Häiden jälkeen mietin, pitäisikö säästää rahaa ja erota taas.
Samaan aikaan maahanmuuttokeskustelu velloi kiivaana. Tuore vaimo pysähtyi kuuntelemaan arkkipiispa Kari Mäkisen ja Helsingin piispan Irja Askolan kannanottoja.
– Kirkko oli ainoa, joka puolusti maahanmuuttajia universaalin ja normatiivisen etiikan näkökulmasta. Mäkisen ja Askolan ansiosta jäin kirkon kannatusjäseneksi.
Pyhän Augustinuksen kääntymyskertomus on arkkityyppi. Sitä käytetään esimerkiksi naistenlehtien sairaskertomuksissa.
Solideja faktoja, niitä Maria Mäkelä siis kaipaa. Jos ne korvataan tarinoilla, yksi varma häviäjä on esimerkiksi kamppailu ilmastonmuutosta vastaan. Aiheesta on kyllä laskelmia, mitä karmaisevaa voi mahdollisesti tapahtua.
– Ilmastonmuutos ei näy yksilön kokemuksellisella tasolla, nytkin on kova pakkanen. Siksi ilmastonmuutos ei taivu kertomukseksi.
Jotkut ympäristöasioita käsittelevät toimittajat, kuten Risto Isomäki, ovat ottaneet faktojen avuksi fiktion ja ryhtyneet kirjoittamaan aiheistaan romaaneita.
Myös sosiaalisessa mediassa globaaleista ongelmista puhutaan kokemusten ja tarinoiden kautta.
– Kun jossakin on terroristi-isku, omaan Facebook-profiiliin laitetaan sen maan lipun värit. Koko ajan on moraalinen hätä ja maailmantuska, ja välineet siihen vastaamiseen ovat kokemuksellisia.
Mäkelä kysyy kuitenkin, mikä kokemusten jakamisen avulla lopulta muuttuu.
Kertomuksilla on myös tapana olla keskenään samanlaisia, koska niillä on kulttuuriset mallit.
– Pyhän Augustinuksen kääntymyskertomus on arkkityyppi. Sitä käytetään esimerkiksi naistenlehtien sairaskertomuksissa.
Mäkelän mielestä emme saa luettavaksemme juttuja, joissa haastateltava kertoo sairastavansa hirveää tautia ja kuolevansa kohta, eikä hän yhtään tiedä miksi.
Ja missä on se downshiftaus-kertomus, jossa kaikki meni päin pakaroita, kun haastateltava jätti työnsä. Tai tarina huumeriippuvaisesta, joka ei parantunut, ja työttömästä, joka ei löytänyt töitä. Mäkelä muistuttaa, että myös harhaan kulkeminen on tärkeä osa kiinnostavaa tarinaa.
– Tosina kerrottuja tarinoita kuitenkin korjaillaan ja muokataan, eivätkä sellaiset tarinat ole kovin eheyttäviä. Taide sen sijaan pystyy esittämään sietämätöntä ahdistusta, joka ei ratkea.
On yhdentekevää, millainen lähimmäinen on tai millaisia ovat omat fiilikset. Sitä inhottavintakin pitää auttaa. Mutta tästä ei saa tarinaa.
Myös humanitaaristen järjestöjen tapa käyttää tarinoita saa Mäkelältä kriittisen katseen.
– Yksilöiden kohtaloista kertomalla pyritään herättämään tunteita. Pieni ihminen, jota ei muuten kuultaisi, pääsee ääneen. Aikomus on hyvä, demokratisoiva ja humaani.
Mutta. Syyllisyyteen ja yksilölliseen avuntarpeeseen vetoamalla voidaan rapauttaa koko suomalainen hyvinvointijärjestelmä. Kulman takana voi nimittäin olla toinen tarinankertoja, jonka kertomuksessa kaikille ei tarvitse antaa lusikkaa yhteisen kakun äärellä.
Mäkelän mielestä hyvinvoinnin jakaminen ei saa tulla riippuvaiseksi säälistä ja myötätunnosta.
Eikö Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta sano juuri tämän?
– Kyllä. On yhdentekevää, millainen lähimmäinen on tai millaisia ovat omat fiilikset. Sitä inhottavintakin pitää auttaa. Mutta tästä ei saa tarinaa.
Kuva: Rami Marjamäki
Ilmoita asiavirheestä