Vanha käytöstä poistettu hotelli on kuin uudestisyntynyt.
Tyhjä rakennus Forssan Linikkalanlammen rannalla on avannut huoneidensa ovet kahdelle ja puolelle sadalle turvapaikanhakijalle. Vielä mahtuisi 50 lisää.
Hotellin edustalla nuoret miehet puhuvat parjattuihin kännyköihinsä, keski-ikäinen miesseurue pelaa terassilla lautapeliä. Naiset ja lapset ovat sisällä.
Kuntapalveluiden valmistama lounas saapuu ja väki alkaa virrata ravintolasaliin. SPR:n kokoamat, keltaisiin huomioliiveihin pukeutuneet vapaaehtoiset järjestävät ruokailijat jonoon.
Forssan teatterin näyttelijä Laura Orttenvuori nostaa riisiä ja kanaa tarjolle laitoskeittiön suurissa metallisissa tarjoiluastioissa. Moni ei osaa lainkaan englantia, eikä Orttenvuori osaa arabiaa, mutta elekieli sujuu näyttelijältä mainiosti. Eleillä voi kertoa, että kukin saa ottaa vain kaksi palaa leipää.
*
Maanantaiaamuna 14. syyskuuta Forssan seurakunnan kirkkoherra Esa Löytömäki aloitti viikkonsa rutiineista poiketen.
Hän kävi tapaamassa seurakuntansa alueelle edellisenä päivänä muuttaneita. ”Paremmin eivät voisi asiat täällä olla”, Löytömäki ajatteli katsellessaan rauhallista hääräilyä.
Kirkkoherra tapasi työntekijöitä Suomen Punaisen Ristin Hämeen piiristä ja paikallisyhdistyksestä sekä Forssan kaupungin edustajia. He keskustelivat talon tarpeista sekä vastuiden jakamisesta.
Forssassa ilmapiiri pakolaisten ympärillä on ollut repivä. Kirkkoherra on ollut pahoilla mielin vihamielisestä verkkokeskustelusta. Jotkut ovat käskeneet boikotoimaan SPR:ää ja eroamaan EU:sta.
Pitkäaikaistyöttömyydestä kärsivässä Forssassa on monia, jotka vaativat hätämajoituksen sulkemista.
Pakolaisten saapumisen jälkeen joka puolelta alkoi kuitenkin pulpahdella ihmisiä ja tahoja, jotka halusivat auttaa. Tämä on antanut sosiaalisessa mediassakin pakolaisia puolustaneelle Löytömäelle toivoa.
*
Irakin Bagdadista kotoisin oleva äiti Shahad Al-Saadi on syönyt kana-ateriansa. Hän roikottaa kädessään tuttipulloa ja katselee rimpuilevaa kaksivuotiastaan.
Isä Mohaned Al-Saffar yrittää rauhoittaa Mousa-poikaa istuttamalla tämän lahjoituksena saadun leikkitraktorin päälle. Mousa kaataa traktorin ja jatkaa huutamistaan jalkojaan kiivaasti tömistäen.
Shahad saapui kolme vuotta sitten pakolaisena Ruotsiin. Hän oli silloin 23-vuotias ja raskaana. Shahadin poliisina työskennellyt aviomies oli tätä ennen juuri kadonnut.
Väkivallan uhka oli aiheuttanut pariskunnalle kaksi keskenmenoa. Shahad ei halunnut enää kokea kolmatta. Hän matkusti turvapaikanhakijaksi Västeråsiin toivoen, että mies pääsisi pian matkustamaan perässä.
Kahteen vuoteen puolisot eivät kuulleet toisistaan mitään. Shahad synnytti pojan ja asui sukulaistensa luona Västeråsissa.
Vuosi sitten Mohaned jätti työnsä Bagdadin poliisissa ja päätti lähteä etsimään perhettään. Hän matkusti Turkkiin, jossa hän yritti YK:n pakolaisjärjestön avulla selvittää vaimonsa ja poikansa olinpaikan. Yhteyden puolisoiden välille löysi kuitenkin Shahadin ystävätär.
Koska Ruotsi ei yleensä myönnä irakilaisille turvapaikkoja, Mohaned päätti matkustaa Suomeen. Siellä perheen voisi kenties yhdistää.
Mohaned osti salakuljettajalta merimatkan Turkista Kreikkaan. Laiva hajosi, mutta vasta niin lähellä rannikkoa, että Mohaned pääsi uimalla rantaan.
Kreikasta hän käveli Makedoniaan ja sieltä Serbiaan. Serbiasta matka jatkui Helsinkiin kuorma-autoon piilotettuna.
Mohaned tapasi poikansa ensimmäisen kerran kolme kuukautta sitten. Perhe majoitettiin yhdessä Helsingin vastaanottokeskuksen Kaarlenkadun toimipisteeseen. Sieltä heidät siirrettiin neljä päivää sitten linja-autolla Forssaan.
Mousa on rauhoittunut. Hän mutustelee kaurakeksiä ja juo pullosta maitoa päälle. Shahad kertoo, että ravintolasalissa juhlittiin edellisenä päivänä hänen ja Mohanedin hääpäivää.
– Ne olivat ihanat juhlat, dj soitti arabialaista musiikkia.
*
Mohaned on shiia ja Shahad sunni. Ennen seka-avioliitot olivat Irakissa yleisiä.
Vuonna 2003 alkaneen sodan jälkeen sunnien ja shiiojen välit ovat huonontuneet niin paljon, että seka-avioliitoista on tullut ongelma.
– Mohanedin perhe ei hyväksy minua, Shahad sanoo.
Hän olisi halunnut opiskella Bagdadin yliopistossa lastenlääkäriksi, mutta kaupunki on muuttunut niin vaaralliseksi, ettei hän juuri uskaltanut liikkua yksin missään.
– Ehkä voin opiskella lääkäriksi täällä Suomessa, Shahad haaveilee.
Mohaned puolestaan toivoo löytävänsä työtä sähkö- tai automekaanikkona.
Nuoren perheen olemuksesta huokuu ilo ja helpotus siitä, että he ovat jälleen yhdessä.
Mutta kuinka kauan, se riippuu viranomaisista. Dublinin-sopimuksen mukaan Shahadin pitäisi palata Ruotsiin, minne Mohanedia ei huolita. Shahadin lakimies tekee parhaillaan työtä sen hyväksi, että perhettä ei enää hajotettaisi.
Mohanedille päätös lähteä Irakista oli vaikea. Hän on huonokuntoisten vanhempiensa ainoa poika, jonka varassa vanhusten hoito ja toimeentulo oli.
Äiti ei enää kuule, mutta isänsä kanssa hän voi pitää yhteyttä kännykällä. Mohanedin silmiin nousee surua. Hän silittää poikansa tukkaa ja sanoo ikään kuin päätöstään itselleenkin puolustellen:
– Täällä Suomessa sain tavata poikani.
Mohanedin vanhemmat eivät ole Mousa-poikaa koskaan nähneet. Eivätkä ehkä ehdi nähdäkään. Vanhemmat ja isovanhemmat Irakissa yleensä hyväksyvät sen, että lapset lähtevät. Heidän on vaikea kuvitella jälkikasvulleen minkäänlaista tulevaisuutta Irakissa.
Monia sotia kokeneet vanhukset saavat yksin jäädessään lohtua siitä, että seuraavien sukupolvien ei tarvitse uhrata kaikkea väkivallan vuoksi.
Toisen perheen viisivuotias kiharatukkainen nappisilmä työntyy Muhanedin, Shahadin ja Mousan seuraan. Hän matkusti Suomeen kahdestaan isänsä kanssa.
– Poika tulee kertomaan minulle vähän väliä, kuinka kova ikävä hänellä on äitiä, Shahad kertoo ja ryhtyy kuuntelemaan pojan vuolasta puhetta.
*
Syyrialainen
Abir ei vielä jaksa viettää aikaa toisten seurassa. Enimmäkseen hän lepäilee huoneessa 110, jonka hän jakaa 16-vuotiaan Juudy-tyttärensä kanssa.
Huoneessa on hyvin vähän tavaroita. Hyllyllä sänkyjen yläpuolella istuu valkoinen vinkuva pupulelu. Se on kotoisin kirpputorilta Alepposta.
Aleppo oli kaunis kaupunki, täynnä mittaamattoman arvokkaita historiallisia rakennuksia. Ennen sotaa siellä asui yli kaksi miljoonaa ihmistä.
Nyt ei Abirin entistä kotikaupunkia eikä koko Syyriaa ole enää olemassa, niin Abir on päättänyt. Hän istuu sänkynsä reunalla ja tekee käsillään liikkeitä ikään kuin pesisi ne puhtaiksi menneestä.
Elämä ennen sotaa tuntuu Forssassa kerrottuna kovin onnelliselta. Perheen isä piti elintarvikekioskia. Juudy kävi koulua unelmanaan opiskella farmasiaa ja perustaa Aleppoon oma apteekki.
Sitten tuli sota, koulut suljettiin ja kaikki alkoivat pelätä.
Asioiminen kaupungilla oli vaarallista. Kun vihannekset ja leipä olivat perheen ruokakaapista lopussa, niitä oli kuitenkin lähdettävä hakemaan.
Kaksi vuotta sitten äiti ja tytär lähtivät ostamaan elintarvikkeita läheisestä kaupasta niin kuin ennenkin.
Kun he palasivat ostoskassinsa kanssa, heidän kotinsa oli kadonnut – ja isä sen mukana. Oli tapahtunut se, mitä he olivat pelänneet vuosien ajan joka päivä.
Naapurit ottivat heidän kotiinsa suojaan, mutta Abirille oli selvää, että hänen olisi päästävä Juudyn kanssa pois maasta.
Naiset myivät kultakorunsa ja lähtivät kävelemään kohti Aleppon pohjoispuolella sijaitsevaa Turkin rajaa. Turkin puolelta he matkustivat linja-autolla Izmiriin, jossa he ostivat liput Kreikan saarelle.
Alus oli kumivene, jonka keikkuva kyyti sai Abirin ja Juudyn epäilemään, etteivät he enää koskaan näkisi auringon nousevan.
Vene pääsi kuitenkin rantaan, josta matka jatkui rekalla. Kuorma-autokyyti johonkin turvalliseen Euroopan maahan, jota ei etukäteen kerrottu, maksoi 3 000 dollaria hengeltä.
Noin 50 ihmistä ahdettiin laatikoiden taakse useaksi päiväksi. Matkustajia jätettiin matkan varrella pois, mutta he eivät tienneet missä. Viiden päivän kuluttua Abirille ja Juudylle ilmoitettiin, että he ovat perillä – Helsingissä.
Pitkästä matkasta on kulunut vasta kaksi viikkoa. Päällimmäisenä on kiitollisuus pääsystä pois sodan keskeltä ja halu levätä.
Naiset ovat keränneet vaatejakelusta hotellihuoneen hyllylle muutamia heille sopivia pukimia.
Salakuljettajat sallivat matkustajien ottaa mukaansa vain aivan pienen laukun, eikä senkään sisällöstä selvinnyt perille kuin muutama tavara.
Pupu on kuitenkin päässyt mukaan. Onko se Juudyn turvakaveri?
– Ei, se on äidin, Juudy hymyilee ja vinkauttaa lelua.
Tulevaisuutta hän ei vielä jaksa paljoa ajatella, mutta kun asiat asettuvat, hän haluaisi toteuttaa unelmansa.
– Ehkä voisin perustaa apteekin tänne Suomeen.
*
SPR:n Hämeen piirin vastaanottokeskusten johtaja Minna Jussila pahoittelee, että hän on kiireinen.
Jussilan tehtävänä on saada asiat rullaamaan seitsemässä vastaanottoyksikössä Hämeessä ja Pirkanmaalla. Näistä viisi on perustettu viimeisen kuukauden aikana. Muun muassa rekrytoinnit on pystyttävä hoitamaan ennätysajassa.
Tänään hän työskentelee Forssassa. Kaupungin edustajien kanssa pidetyn kokouksen jälkeen hän ryhtyy käymään uusien työntekijöiden kanssa läpi keskuksen asioita.
Punaliivinen SPR:n vapaaehtoinen tulee kysymään neuvoa. Asiakkaiden joukossa on kaksi, jotka haluavat lähteä takaisin kotiin Irakiin.
– Kaikki viranomaiskanavat ovat tukossa joka suuntaan. Virallisia teitä pitkin siirto kestää kuukausia. Varoita heitä tästä. On otettava yhteys poliisiin ja peruttava turvapaikkahakemus, Minna Jussila ohjeistaa.
Punaliivinen lähtee ja samalla asialla palaa kohta toinen. Jussila selittää samat asiat uudelleen. Kun vihdoin tulee sopiva hetki, hän summaa yhteen tunnelmiaan.
– Täällä on kaikki lähtenyt ihanasti käyntiin. Vapaaehtoiset ovat olleet täälläkin korvaamaton apu, kun kaikki tapahtui niin nopeasti, Jussila kiittää.
*
Tauolla oleva kuljettaja panee tupakaksi Forssan taksiaseman ovella.
– Menkööt sinne mistä tulivat, hän kertoo mielipiteekseen pakolaisten vastaanottokeskuksesta.
Enempi keskustelu ei kiinnosta.
Kaksi koiraa ulkoiluttavaa rouvaa ovat toista mieltä, he toivottavat tulijat tervetulleiksi. Heidän mielestään on mukavaa, että nuokkuvan kaupungin tyhjiin tiloihin saadaan elämää. Mutta nimeä ja kuvaa hekään eivät halua lehteen.
– Täällä on niin paljon niitä, jotka vastustavat, rouvat perustelevat.
Linja-autoaseman kahvila Susannassa paikan isäntä Aleksi Salomaa suostuu lopulta. Hän on keskitien kulkija, jonka mielestä hädässä olevia ihmisiä on tietenkin autettava.
Systeemissä on hänen mielestään kuitenkin jotakin vikaa, kun se tuo Suomeen kriisimaiden vauraimmat ja vahvimmat nuoret miehet.
Salomaa ihmettelee heidän tyylikästä olemustaan ja kalliita puhelimiaan. Ne eivät luo mielikuvaa ihmisistä, jotka ovat hätäavun tarpeessa.
Hänen mielestään apua olisi parempi antaa lähempänä pakolaisten kotimaata. Ja jos heitä otetaan tänne, niin mieluummin sitten virallisia reittejä pitkin. Ei ole hyvä laittaa salakuljettajien tuomia ihmisiä pakolaisleireillä odottavien edelle.
– Kun Suomessa oli sota, turvaan lähetettiin lapset ja nuoret. Nuoret miehet lähetettiin rintamalle, Salomaa pohtii.
Hänen äitinsä sisko Taina Saarinen sattuu olemaan paikalla, eikä malta olla osallistumatta puheeseen.
– Sinulla on 18-vuotias poika. Kyllä sinäkin lähettäisit hänet turvaan jos voisit, Saarinen sanoo napakasti.
– Onhan se niinkin, Salomaa myöntää ja ryhtyy kokoamaan thaimaalaisen vaimonsa kokkaamaa ruokaa annoksiksi asiakkaille.
*
Poliisi pysäköi illansuussa virka-autonsa Forssan kaupungintalon edustalle.
Pian alkaa kaikille avoin tiedotustilaisuus, jossa on mukana edustajia kaupungin lisäksi SPR:n Hämeen piiristä, Terveystalosta ja Forssan seudun hyvinvointikuntayhtymästä.
Mukana on myös turvapaikanhakijoita, jotka kertovat omat tarinansa. Poliisit tarkkailevat ovilla väkijoukkoa valmiina rauhoittamaan tilannetta, jos siihen ilmenee tarvetta.
Ei ilmene.
Kaupunginjohtaja Sami Sulkko toteaa tilaisuuden aluksi, ettei muista koskaan nähneensä valtuustosalia niin täytenä kuin se on nyt. Lehteritkin ovat pullollaan.
Kaupunkilaiset saavat kuulla, että alkuperäisestä neljän kuukauden hätämajoitussuunnitelmasta on luovuttu. Majoittaminen tulee kestämään kauan.
Tiedotustilaisuutta seuraa myös Forssan seurakunnan diakoni Satu Pöllänen. Hän ilahtuu keskustelun enimmäkseen rakentavasta sävystä. Eräs paikallaolija tosin ilmaisee islaminuskoon liittyvän huolensa. Toinen pohtii, ovatko nuoret tytöt turvassa.
SPR:n Hämeen piirin valmiuspäällikkö Ari Saarinen kannustaa forssalaisia ottamaan heti yhteyttä, jos he havaitsevat ongelmia, jotta asiat voidaan selvittää. Huhuja ei kannata levittää.
Diakoni Satu Pöllänen miettii, miten myös seurakunta voisi luoda tilanteita, joissa kaupunkilaiset ja turvapaikanhakijat voisivat kohdata toisiaan. Vain tutustumalla voi syntyä kokemus, että olemme lopulta enemmän samanlaisia kuin erilaisia.
Kuvat: Jani Laukkanen
Ilmoita asiavirheestä