Kun kerran avaa portin ja alkaa miettiä tuonoloisia asioita, Jumalan olemusta ja omaa suhdetta häneen, sitä porttia on vaikea sulkea. Joskus olen miettinyt, miltä tuntuu se, ettei usko. En tavoita sitä tunnetta. Samalla tavalla sanoo se, joka ei usko mihinkään. Hän ei tiedä, miltä tuntuisi uskoa.
Ehkä voi lakata uskomasta tai voi vaihtaa uskon kohdetta. Mutta jos kerran on uskonut johonkin, siihen tietoisuuteen saattaa lipsahdella takaisin niin kuin aikuinen tietyissä hetkissä lipsahtelee takaisin lapsuutensa tietoisuuteen.
Usko on nimenomaan tietoisuutta. Uskoessaan on astunut toisenlaiseen todellisuuteen, maailmojen rajalle. Silloin on totta se mikä on järkevää ja konkreettista, mutta myös se, mikä on näkymätöntä ja abstraktia.
Ihmisluontoon tietysti kuuluu halu tutkia, määritellä ja kirjata uskoa sanoiksi. Se on hyvin rajallista. Sillä usko on mystistä. Se on mystinen kohtaaminen, sukua rakastumiselle. Avaan portin tai se avataan, kohtaan Toisen, Toisen todellisuuden, Jumalan, joka puhuttelee minua. Se on siinä.
Ilmoita asiavirheestä