Aino Kallas (1878–1956) on Suomen ja samalla myös Viron kirjallisuuden legendaarisia hahmoja. Hänen elämänvaiheensa tunnetaan yleisesti varsin hyvin. Harvoin kuitenkaan nousee esille se, että Kallaksen kaltainen kansainvälisesti tunnettu ja menestynyt kirjailija sai toisen maailmansodan jälkeen viettää lähes vuosikymmenen maanpaossa Ruotsissa.
Suvi Ratisen voimakkaasti ihon alle menevä ja paljon kiitosta saanut romaani Pakolainen (Otava 2025) kuvaa Aino Kallaksen elämän tätä varjoon jäänyttä vaihetta.
Teos on muistutus siitä, miten katoavaista ihmisen maine ja maallinen vauraus voi olla. Samalla se kuvaa osuvasti myös sitä, mitä tiukasti harjoitettu ulkopoliittinen realismi voi yksilölle aiheuttaa.
Rohkea, monessa suhteessa huomattavasti aikaansa edellä ollut kosmopoliitti. Sellainen oli Krohnin kuuluisaa kulttuurisukua oleva Aino Kallas. Hän avioitui vuonna 1900 virolaisen kielen- ja kansanrunoudentutkijan sekä diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa.
Aino Kallaksesta tuli uudessa kotimaassaan merkittävä kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Hän ammensi teoksiinsa aiheita Viron yhteiskunnallisesta tilanteesta ja maan historian myyteistä.
Kun Oskar Kallas sai nimityksen Viron Lontoon-suurlähettilääksi, pääsi Ainokin 1920-luvulla tutustumaan maailmanmetropolin elämään.
Tuntuma uuteen kotimaahan säilyi Hiidenmaan Kassarista hankitun kesähuvilan myötä. Siellä Kallas kirjoitti useita mestariteoksiaan, kuten Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian.
Synkkiä pilviä kasaantui Kallaksen perheen taivaalle, kun toinen maailmansota syttyi. He saivat muiden virolaisten tavoin kokea kaksi Neuvostoliiton miehitystä ja niiden välissä natsi-Saksan valtakauden.
Syksyllä 1944 Kallakset yrittivät saada turvapaikkaa Suomesta, joka oli solminut välirauhan Neuvostoliiton kanssa. Heidän piti kuitenkin tuhansien muiden virolaisten tavoin paeta länteen. Syynä oli pelko siitä, että Neuvostoliitto vaatisi omien kansalaistensa – myös virolaisten – palauttamista.
Aino Kallas oli menettänyt Suomen kansalaisuuden solmittuaan avioliiton virolaisen kanssa.
RATISEN ROMAANI Pakolainen sijoittuu tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta on samalla universaali kertomus pakolaisuuden olemuksesta. Uudessa elinympäristössä ollaan nollapisteessä. Entisellä ei ole enää juurikaan merkitystä.
Aino Kallaksellekin kävi juuri näin. Britannian hovissakin vaikutuksen tehneen kirjailijan sosiaalinen status ja materiaalinen hyvinvointi laskivat pakolaisuuden aikana jyrkästi.
– Pakolaisaika alkoi Tukholman parhaassa hotellissa, Grandissa. Mutta jo viikon päästä Kallakset asuivat pääkaupungin ulkopuolella murjumaisessa matkustajakodissa, jossa merimiehet ryyppäsivät ja melusivat kaiket yöt, Ratinen kuvailee.
Ruotsi ei sinällään ollut Kallakselle vieras yhteiskunta. Hänellä oli siellä äidin puolelta sukutaustaakin.
– Mutta kun maassa joutui olemaan pakolla, niin hän tunsi itsensä toisen luokan kansalaiseksi, suorastaan loiseksi.
Kansankodin kasvattien oli yksinkertaisesti mahdotonta ymmärtää sitä kauhujen näyttämöä, josta pakolaiset maahan tulivat.
– Virolaiset olivat muutamassa vuodessa saaneet kokea itsenäisyytensä menetyksen, kyydityksiä, sortoa, mielivaltaa ja pommituksia.
Tilanteen raskautta lisäsi iäkkään Oskar Kallaksen sairastaminen, joka päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1946.
Virolainen pakolaisyhteisö Ruotsissa oli paisunut suureksi. Sieltä löytyi paljon kohtalontovereita ja keskinäistä apua.
– Joukossa oli paljon myös eripuraa ja kyräilyä. Kaikki olivat hankalassa uudessa tilanteessa, Ratinen sanoo.
Aino Kallaksen näkymä pakolaisuuteen on raju, kun hän ruotii asiaa sisältäpäin.
– Hänen kokemuksensa olivat hyvin hankalia huolimatta siitä, että Ruotsissa oli varsinkin aluksi paljon hyväntahtoisuutta.
Kallaksetkin saivat lopulta pitkäaikaisen vuokra-asunnon vapaakirkossa toimivan naisen kautta. Asia ei ollut vähäpätöinen, koska Tukholman asuntopula oli huutava.
Oli myös toisenlaista suhtautumista pakolaisiin.
– Monet ruotsalaiset näkivät heidät helposti erilaisia ongelmia aiheuttavana massana.
RATISELLA ON omakohtaistakin kokemusta eräänlaisesta kulttuurisesta pakolaisuudesta. Hän eli 20-vuotiaaksi saakka vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, kunnes irtautui siitä.
Ratinen arvelee, että juuri tämän henkilökohtaisen kokemuksen takia Aino Kallaksen pakolaisvuodet vieraalla maalla ovat koskettaneet häntä todella vahvasti.
Esikoisromaanissaan Matkaystävä (Otava 2019) Ratinen kuvaa fiktiivisen nuoren ihmisen vaiheita vanhoillislestadiolaisten piirissä. Myös kirjassa päähenkilö jättää yhteisön.
Kun oma kulttuuri oli jäänyt taakse, niin edessä oli uudenlainen haaste. Piti ikään kuin opetella uuden maan tavoille.
– Matkaystävä-romaanissa viljelenkin pakolaismetaforaa. Tuntuu siltä, että oli olemassa kaksi erilaista maailmaa. Niissä ei oikein puhuttu samoilla sanoillakaan. Vaikka faktisesti kyseessä oli oma synnyinmaa, niin valtakulttuurissa oli niin paljon vierasta.
Ratinen uskoo, että sopeutumisprosessi ja tietty ulkopuolisuus jatkuvat hänelläkin aina hamaan hautaan saakka.
– Pystyn napauttamaan koska tahansa päälle sellaisen kaksoiskatseen, jolla tulkitsen maailmaa entisen identiteetin kautta.
Ratisen mukaan yksi vanhasta yhteisöstä tuttu kulttuurinen piirre on sanojen varominen ja vaikeneminen. Pakolaisen kuvaamassa Suomen sodanjälkeisessä tilanteessa olikin hänelle tuttuja piirteitä.
– Siihen aikaan piti puhua hyvin varovaisesti esimerkiksi virolaisten kohtalosta. Neuvostoliitto oli läsnä ja tarkkaili valppaasti tilannetta.
MITÄ NYKYMAAILMA voi sitten oppia Aino Kallaksen kokemuksista? Maailmantilanne on erilainen, mutta jotakin samaakin on. Ehkä jopa yllättävän paljon.
Suuret vallat toimivat pitkälti oman halunsa mukaan. Kynnys voiman käyttöön on pelottavan matala. Välimeren rannoille tulee salakuljettajien surkeilla aluksilla pakolaisia aivan samalla tavalla kuin Itämeren yli syksyllä 1944.
Ratinen toivoo, että hänen romaaninsa lisäisi osaltaan ymmärrystä pakolaisten tilanteesta.
– Kirjoittaessa minulle tuli toisinaan suorastaan vähän mystinen olo, että Aino Kallas haluaa jotenkin auttaa meitä tulemaan paremmin toimeen pakolaisten ja pakolaisuuden kanssa. Ilmiö tulee jatkossa vain lisääntymään, ja tarvitsemme siihen hyviä näkemyksiä.
Kotimaastaan paenneen pelot voivat säilyä, vaikka olisi päässyt turvallisiin olosuhteisiin. Kallaskin kammoksui jäämistä yksin asuntoonsa, vaikka oli turvallisessa Tukholmassa.
Kaikuvat askeleet kerrostalon rappukäytävässä toivat hänen mieleensä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun kyyditsijät.
– Suuri määrä Kallaksen ystäviä ja tuttavia oli viety karjavaunuissa väkisin kotimaastaan pois teille tietämättömille. Hän itse säilyi kuin ihmeen kaupalla.
Ratinen kertoo aloittaneensa Pakolaisen täysipäiväisen kirjoittamisen vähän ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
– Oli hurjaa kuvata Kallaksen perheen kokemia Tallinnan sodanaikaisia pommituksia, kun televisiosta tuli samalla suorana lähetyksenä sotaa. Tuntui vähän siltä, kuin ne asiat, joista olin 1940-luvun kirjeistä lukenut olisivat yhtäkkiä siirtyneet kuvaruudulle.
PAKOLAINEN ON painotetusti myös kirja menetyksistä ja yrityksistä selviytyä niiden keskellä. Ihminen lienee rakennettu jotenkin niin, että hän uskoo kaiken ympärillään pysyvän ikuisesti. Saavutetut asiat voivat kuitenkin myös kadota, joskus lyhyessä ajassa.
Ratisella oli Pakolaista kirjoittaessaan usein mielessään Vanhan testamentin Jobin kirja. Se on kautta aikojen ollut ihmisiä puhutteleva kertomus yhä uusista kärsimyksistä.
– Aino Kallaksen elämässä on paljon samaa. Erilaiset onnettomuudet seuraavat toinen toisiaan.
Jo sotavuosien aikana Virossa Kallas koki useita tragedioita, kun kaksi aikuista lasta kuoli ennenaikaisesti.
Laine sai surmansa puna-armeijalaisen harhaluodista. Sulev teki itsemurhan, kun häntä yritettiin painostaa Neuvostoliiton turvallisuuselinten palvelukseen.
– Raskaiden vaiheiden keskellä Aino Kallas ei kyennyt kirjoittamaan kuin pieniä runonpätkiä. Hän kutsui niitä psalmeiksi.
Ruotsin pakolaisvuosien aikana vaihtelevissa olosuhteissa ja toisten nurkissa Kallas jatkoi runojen kirjoittamista. Hänen sielunsa tuska puristui ulos aina muutamina riveinä kerrallaan.
Diasporahenkiset tekstit kuvaavat pakolaisen tuntemuksia antaen lohdutusta. Runoissa nousevat esiin vieraalla maalla elämisen kurjuus sekä eleginen ja riipaiseva kaipuu omaan maahan.
Suvi Ratinen tunnistaa vanhatestamentillisen lauseen olemassaolon Aino Kallaksen kirjallisessa hengityksessä ja verenkierrossa.
– Siksi kai aikoinaan ihastuin hänen teoksiinsa, kun olen itse istunut lapsuudessani satoja tunteja tuollaista paatosta huokuvien saarnojen ääressä, Ratinen kertoo.
AINO KALLAKSEN elämänkaari sai lopulta monin tavoin arvokkaan päätöksen. Suomen ulkopoliittinen tilanne muuttui ja iäkäs kirjailija pystyi viimein palaamaan synnyinmaahansa.
Taloudellisiin huoliinkin tuli huomattavaa helpotusta, kun Otavan kustantamat Kallaksen päiväkirjat saivat lukijoilta suuren suosion.
Kallas kuoli Helsingissä vuonna 1956 ja ehti sitä ennen vielä nähdä Neuvostoliiton osaksi joutuneen Viron avautuvan hieman länsimaailmalle.
– Rautaesiripun takaa tihkui tietoa siitä, kuka vanhoista tuttavista oli kuollut ja kuka päässyt palaamaan Siperiasta.
Suvi Ratinen toivoo Pakolainen-romaaninsa olevan eräänlainen jälkikäteen esitetty pahoittelu, tai jopa anteeksipyyntö eräälle maamme huomattavimmista kirjailijoista.
”Ulkopoliittisten konjunktuurien” takia aikaisemmin ylistetty Kallas sysättiin syrjään pakolaisuuteen ja hiljaisuuteen.
Ratinen korostaa, että hän ei halua olla jälkiviisas. On selvää, että hävittyjen sotien jälkeen Suomi oli hankalassa tilanteessa.
– Silti asenteeni häntä kohtaan on pahoitteleva. Aino Kallas ei vuosiin saanut tulla synnyinmaahansa vanhenemaan. Ja kuitenkin hänen ainoa ”rikoksensa” oli avioliitto vierasmaalaisen miehen kanssa.
Kuka?
Suvi Ratinen, 49
kirjailija
Juuri nyt suunnittelen betonipilareiden valamista uudelle mökkirakennukselle.
Luen Karjalasta evakkoon ja sotaan joutuneen isoisäni päiväkirjoja, jotka on sukulaisvoimin kirjoitettu puhtaaksi.