Kasvatustieteistä Tampereen yliopistossa perjantaina väittelevän Saila Poulterin mukaan peruskouluun kaavailtu kaikille yhteinen katsomusaine ei voi lähteä sekularistiselta perustalta. Uskonnonopetusta kansalaiskasvatuksen näkökulmasta tarkastelevan Poulterin mukaan kansalaisuutta ei voi riisua katsomuksellisista merkityksistä, vaikka yhteiskunnan maallistuminen antaa olettaa kansalaisuuden kadottaneen yhteyden uskontoon.
Kasvatustieteellisessä keskustelussa pyrkimys uskonnolliseen neutralismiin perustuu hänen mukaansa siihen, että uskonnottomuutta pidetään ylivertaisena, ongelmattomana, kaikille yhteisenä ja sopivana katsomusperustana.
– Usein ainoastaan uskonnolliset kannat mielletään arvovärittyneiksi ja kuvitellaan, että uskonto koulusta poistamalla voidaan kasvatukselle luoda ideologisesti tyhjä tila, Poulter sanoo.
Vaikka Poulter ei pidä kantaaottamattomuutta mahdollisena uskonnonopetuksen malleista käytävässä keskustelussa, hän ei halua käyttää tutkimustaan politikointiin.
– En varsinaisesti aja mitään uskonnonopetuksen mallia, niistä päättäminen on poliittinen kysymys. Ajattelen kuitenkin, että vallalla olevat kaksi vaihtoehtoa eivät voi olla ainoat kuviteltavissa olevat vaihtoehdot ja nykymallissa on kehitettävää. Jos kaikille yhteinen oppiaine lähtee sekularistisesta perustasta, se on diskriminoiva, koska uskonnottomasta katsomuksesta tulee katsomus, josta käsin arvioidaan uskonnollisia katsomuksia.
Uskontoihin alentuvasti suhtautuvan sekularismin perinne on Poulterin mukaan ominut moderniteettiin liitettäviä käsitteitä itselleen, kuten ajatuksen tasa-arvosta, demokratiasta ja ihmisoikeuksista.
– Historian tarkastelu osoittaa, että myös monet uskonnollisen vakaumuksen omaavat henkilöt ovat keskeisesti vaikuttaneet näiden ajatusten syntymiseen. Tapa, jolla historiaa tulkitaan ja tämän valossa tuotetaan ’oikeaa’ tietoa, on hyvin värittynyttä ja valikoivaa.
Toiseen maailmansotaan saakka uskonnonopetuksen ja koko koulun tehtävänä oli kasvattaa oppilaita valtioalamaisuuteen ja Jumalan valtakunnan kansalaisuuteen. Kristillinen kansalaiskasvatuksen eetos säilytti asemansa aina 1940- ja 50-luvuille saakka, jolloin yksilön korostaminen alkoi nousta esiin ja aiempi kansalaisihanne sai väljempiä tulkintoja.
Nykyisin kansalaisuus ymmärretään uskonnonopetuksessa katsomuksellisen yleissivistyksen kautta määrittyvänä hyvän elämän ehtojen etsimisenä.
– Yksilökorostuksen myötä kansalaisuudesta on tullut jokaisen oma rakennusprojekti, jota perustellaan moraalisubjektiksi kasvamisella. 1970-luvun peruskoulu-uudistuksen jälkeen eettisyys kansalaisuuden perusteluna on korvannut lähes kokonaan uskonnollisen perustelun, Poulter sanoo.
KM Saila Poulterin väitöskirja Kansalaisena maallistuneessa maailmassa – Koulun uskonnonopetuksen yhteiskunnallisen tehtävän tarkastelua tarkastetaan perjantaina 31.5. Tampereen yliopistossa.
Ilmoita asiavirheestä