Suurikokoisilla enkeliruhtinailla oli kauan sitten tapana lennellä maanpiirin yllä ja pysähtyä paikoilleen lekuttamaan. Ne tarkkailivat, että kaikki on ihmisten torpissa ja pelloilla hyvin.
Linnut seurasivat kunnioituksen vallassa enkeliruhtinaita ja ihailivat erityisesti niiden lentotaitoa.
Viimein muuan pienikokoinen jalohaukka kiisi Jumalan luokse ja kysyi, voisiko sekin saada ominaisuuden, jonka avulla se voisi jäädä lekuttamaan paikoillaan.
– Mitä sillä taidolla tekisit, Jumala kysyi hymyillen vaikka tiesi jo vastauksen.
– Tarkkailisin maanpiiriä ja ehkä nappaisin myyrän silloin tällöin ravinnoksi itselleni ja poikasilleni, haukka tunnusti.
– Erinomainen perustelu, sanoi Jumala ja siitä lähtien tuulihaukat ovat lekutelleet paikallaan peltoaukioiden yllä.
Tuulihaukka (Falco tinnunculus) on viljelysmaiden keskikokoinen petolintu. Se pesii Suomessa myös avoimella seudulla tunturissa ja saaristossa.
Pesänsä tuulihaukka tekee vanhaan oravan tai variksen pesään, puun koloon tai entistä useammin avopönttöön, joita on varta vasten sijoitettu latojen päätyihin.
Tuulihaukkakanta romahti 1950-luvulta lähtien kasvinsuojelumyrkkyjen vuoksi, mutta kanta on viime vuosina ollut elpymään päin. Maassamme pesii hieman yli 5 000 paria avomaiden lekuttajia.
Vanha tuulihaukkakoiras on helppo tunnistaa, sillä sen selkäpuoli on tiilenpunainen ja siivenkärjet tummat. Hyvinä myyrävuosina pieni joukko tuulihaukkoja talvehtii Suomessa.
Pikkunisäkkäiden lisäksi tuulihaukka käyttää ravinnokseen sisiliskoja ja hyönteisiä.
Ilmassa paikallaan helikopterin tavoin lekuttava tuulihaukka on sympaattinen ja hieno näky. Ehkä lintu partioi maanpiiriä ja raportoi näkemästään enkelille, jotka puolestaan raportoivat Luojalle.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä