Kannuksen seurakunnan diakoniatyöntekijä Ulla-Maija Karvonen on havahtunut viime aikoina siihen, kuinka eriarvoista terveyden- ja sairaanhoito Suomessa on. Työterveyden kautta apua saa nopeasti. Julkisessa terveydenhuollossa jäädään sen sijaan usein seurailemaan tilannetta, vaikka kunnon hoito ja kuntoutus voisivat palauttaa työttömän työkyvyn.
Karvonen täyttää 40 vuotta 29.6. Tämä juttu on osa Kotimaa.fi:n syntymäpäivähaastattelujen sarjaa.
Miten sinusta tuli sinä? Millaisia eväitä sait lapsuudesta?
– Olen kotoisin Oulusta. Lapsuuteni oli onnellinen, turvallinen ja tavallinen. Olen toiseksi vanhin kahdeksasta lapsesta. Isäni oli poliisi ja äitini sairaanhoitaja. Nyt molemmat ovat eläkkeellä. Pimputin pianoa kotona ja naapurissa, seikkailin metsissä ystävien kanssa ja luin paljon. Ahmin lasten seikkailukirjoja ja olin niin ihastunut Tiina-kirjojen Juhaan.
– Meillä oli uskovainen koti. Kävimme seuroissa ja kirkossa. Äiti oli seurakunta-aktiivi. Hän palkkasi minut pikkutyttönä lukuvuorolleen Kiimingin kirkkoon lukemaan päivän Raamatun tekstin. Tykkäsin käydä jumalanpalveluksissa. Oma uskoni on toki muuttunut ja kehittynyt aikuistuessa, mutta turvallinen lapsen usko on jossain siellä pohjalla kannattelemassa edelleen. Hengelliset laulut ovat olleet minulle aina tärkeitä.
– Diakoninen ajattelu ja ymmärrys kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta on peräisin jo lapsuudenkodista. Muistan, kuinka nostimme koulumatkalla naapurin tytön kanssa ojaan kaatuneen juopuneen miehen ylös. Mieleen on myös jäänyt, kuinka isäni pysähtyi moottoritiellä, kun eräs nainen yritti jäädä tahallaan auton alle. Hän ei arkaillut mennä naisen luo.
Miten päädyit opiskelemaan diakoniatyöntekijäksi?
– Kävin lukion jälkeen psykologian pääsykokeissa, mutten kestänyt tilastomatematiikkaa eikä opiskelupaikka auennut. Lähdin vuodeksi au-pairiksi Ruotsiin ja sen jälkeen opiskelin pari vuotta ruotsin kieltä Oulun yliopistossa. Ajatus pakkoruotsin opettamisesta teineille alkoi kuitenkin epäilyttää. Kun sain ensimmäisen lapsemme, aloin miettiä alan vaihtoa. Päädyin Oulun Diakiin. Vasta seurakuntaharjoitteluissa minussa syttyi syvä kiinnostus diakoniaan. Kutsumus työhön siis hiipi minuun kuin varkain.
– Opinnäytetyössä vuonna 2010 tutkin niiden vanhempien kokemuksia, joiden lapsi tai lapset oli otettu tai aiottiin ottaa huostaan. Oli pysäyttävää ja silmiä avaavaa lukea aiheeseen liittyviä tutkimuksia ja osallistua Oulun Diakonissalaitoksen Hope-projektiin. Tein selkokielisen oppaan näiden vanhempien tueksi. Lastensuojelun teemat koskettivat erityisesti, koska minulla oli kaksi pientä lasta.
– Pääsin töihin Lohtajalle jo ennen valmistumistani. Nykyisen työni Kannuksessa sain joulukuussa 2015, kun edeltäjäni jäi vuorotteluvapaalle. Vuoden päästä siitä hän jäi eläkkeelle ja sain viran. Työn löytyminen kotipaikkakunnalta oli uskomattoman hienoa.
Ulla-Maija Karvonen alakoululaisena.
Mitä olet oppinut elämästä, ihmisistä ja yhteiskunnasta työsi kautta?
– Olen jo nuoresta kuunnellut muiden ongelmia ja yrittänyt ymmärtää ihmisiä. Tälle alalle hakeuduin, jotta oppisin oikeasti auttamaan. Työ on karsinut ajattelustani kaiken mustavalkoisuuden. Elämässä tapahtuu hirveästi asioita, joille ihmiset eivät voi mitään. Lähtökohdat elämään ovat hyvin eriarvoiset Suomessakin, kaikilla ei ole tukiverkkoja. Myös persoonat ovat erilaisia. Toinen romahtaa siitä, mistä toinen sisuuntuu. Erilaiset monimutkaiset syy-seuraussuhteet ovat avautuneet minulle uudella tavalla. Olen alkanut ymmärtää, miksi ihmiset ajautuvat rankkoihin elämäntilanteisiin.
– Olen viime aikoina havahtunut erityisesti siihen, kuinka eriarvoista terveyden- ja sairaanhoito Suomessa on. Työterveyshuollosta saa apua, lähetteitä ja kuntoutusta aivan toisella tavalla kuin julkisen terveydenhuollon kautta. Terveyskeskuksissa jäädään usein vain seurailemaan tilannetta, vaikka kunnollinen hoito ja kuntoutus voisivat palauttaa työttömän työkyvyn. Lisäksi työttöminä pidetään paljon ihmisiä, jotka eivät oikeasti ole lainkaan työkykyisiä. Tämä murentaa ihmisten kokemusta omasta ihmisarvostaan.
Miten työsi on muuttunut kuluneiden reilun kymmenen vuoden aikana?
– Paljon ja nopeasti! Ensimmäisessä työpaikassani Lohtajalla ehdin vielä istua mummojen kanssa kahvilla. Nyt ehdin hyvin harvoin kotikäynneille muutoin kuin syntymäpäiväonnitteluja viemään. Tämä on harmillista, koska vanhukset asuvat yhä pidempään kodeissaan ja monet ovat yksinäisiä. Lisäksi monet iäkkäät ihmiset eivät osaa hakea tukia, jotka heille kuuluvat, tai edes tiedä niistä.
– Ihmisten ongelmat ovat monimutkaistuneet. Talousongelmien taustalta löytyy lähes poikkeuksetta riippuvuuksia ja muita sairauksia. Toimeentulotuen perusosan siirtyminen Kelalle toi todella paljon lisää työkuormaa diakoniapuolelle. Ylipäätään hyvinvointiyhteiskuntamme on rapautumassa. Monet elävät tukien varassa ja käytännössä he kaikki ovat köyhiä. Tukien taso ei ole noussut riittävästi elinkustannusten nousun myötä. Työni on pitkälti palveluohjausta yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa. Toisinaan meinaa iskeä toivottomuus. Kun monisyiset ongelmat ovat vuosia kasaantuneet, niihin ei ole nopeita ratkaisuja.
Mikä diakoniatyössä tärkeintä? Entä parasta tai raskainta?
– Tehtävämme on välittää Jumalan armoa ja rakkautta hyvin konkreettisesti. Rinnalla kulkien, laskuja maksaen ja antamalla ruoka-apua välitämme armoa ja uuden alun mahdollisuutta. On tärkeää keskittyä myös ihmisten voimavaroihin ja siihen, miten he saavat ne käyttöönsä ongelmien keskellä. On hyvä, että diakonian viranhaltijat toimivat yhtä enemmän vapaaehtoistyön koordinaattoreina. Toisaalta myös ammatillista diakoniatyötä tarvitaan.
– Työmme on tulipalojen sammuttelua ja yllättäviin tilanteisiin vastaamista. Saamme olla lähellä ihmistä eikä mikään arkinen ole meille vierasta. Toisaalta joudun koko ajan miettimään, mihin riitän ja pystyn. Yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle ei jää riittävästi aikaa. Kaupungin päättäjille ja viranhaltijoille toki välitän ammatillisia näkemyksiäni. Mutta tuntuu, että pitäisi yrittää vaikuttaa vielä laajemmin. Kun seurakuntamme majoitti ukrainalaisia pakolaisia, jouduin olemaan yhteyksissä Migriin asti, kun ihmisiä hyppyytettiin kohtuuttomasti luukulta toiselle.
– Olen herkkä ja ensimmäisessä työpaikassani itkin usein kotimatkalla. Työnohjaus on tärkeää. Huippuihanalle työnohjaajalle olen voinut purkaa asioita ja hän on opettanut minulle tervettä ammatillista rajanvetoa.
Miten juhlit 40-vuotissyntymäpäiviäsi?
– Myös mieheni täytti keväällä 40 vuotta. Haaveenamme on, että saamme kesällä ystäviä koolle. Olisi ihanaa musiikkia ja hyvää syötävää ja oltaisiin vaan. Elämässä on niin paljon arkea ja raskaita asioita, että kun on aihetta juhlaan, pitää juhlia.
Ilmoita asiavirheestä