Seurakuntalainen on tärkeä toimija seurakuntayhteisössä. Näin ovat julistaneet jo pitkään niin kirkon viralliset mietinnöt kuin työntekijöiden puheiden sisällötkin. Silti todellisuus on osittain toinen. Monet työntekijöiden puhetavat sekä kohtaamistilanteiden vivahteet ja sävyt kertovat edelleen kirkkoomme syvään juurtuneesta työntekijäkeskeisyydestä, jossa seurakuntalainen on toiminnan kohde. Tämä selviää diakoni, YTM Päivi Thitzin tuoreesta sosiaalipsykologian väitöskirjasta
Seurakunta osallisuuden yhteisönä
. Thitz työskentelee Diakonia-ammattikorkeakoulussa lehtorina Pieksämäellä.
Itä-Suomen yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Thitz käytti aineistona Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö -strategiamietintöä sekä analysoi DIAKin yhteisöllisyyden kehittämishankkeessa kertyneitä haastatteluaineistoja Kuopion ja Mikkelin hiippakunnista vuosilta 2007-2009. Haastatteluja tehtiin itäsuomalaisissa maalaisseurakunnissa sekä työntekijöille että seurakuntalaisille. Kehittämishankkeen arviointikeskustelut olivat niin ikään osa väitöskirjan aineistoa.
– Työntekijöiden haastatteluissa törmäsin siihen, että myös hyvin vakavasti seurakuntalaisten roolin vahvistamiseen pyrkinyt työntekijä halusi pitää kaikki langat työntekijöiden käsissä. Kun kysyin, mitä seurakuntalaiset voisivat konkreettisesti tehdä ja ottaa vastuulleen, työntekijä vastasi, että tätä kysymystä pitää pohtia ensin työntekijäporukalla.
”Kyseessä ei ole työntekijän asenneongelma”
Thitzin mukaan kyseessä ei ole yksittäisten työntekijöiden asenneongelma, vaan taustalla vaikuttaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon pitkä työntekijäkeskeinen historia, jonka aikana meille on juurtunut ammattilaisten roolia alleviivaava kulttuuri.
Uuteen ajatteluun seurakuntalaisesta aktiivisena osapuolena on ollut pakottamassa kirkon tiukkeneva taloustilanne. Toisaalta taustalla on myös teologista pohdintaa siitä, mikä on kirkon tehtävä ja seurakuntalaisen rooli siinä.
– Pakko ei sinänsä tee muutosta huonoksi, Thitz huomauttaa.
Vilpitön halu ei aina riitä
Työntekijä voi vilpittömästi haluta, että seurakuntalaisilla olisi vahva rooli yhteisössä. Käytännössä seurakuntalainen saattaa silti kokea, että hänellä ei ole vaikutusvaltaa.
– Työntekijät kuuntelevat kyllä seurakuntalaisten näkemyksiä, mutta mikään ei välttämättä silti muutu tai näy ainakaan konkreettisina vaikutuksina seurakuntalaiselle saakka.
Thitz piti hyvänä sitä, että jotkut seurakuntalaiset uskalsivat sanoa haastatteluissa, että heillä ei mielestään ole sananvaltaa seurakunnassa.
– Kun joku asia lausutaan ääneen, jotakin on jo liikahtanut ja muutos tulee mahdolliseksi.
Rakenteet ja työalat kahlitsevat
Yhtenä suurena jarruna innovatiivisten ideoiden eteenpäin viemiselle ja seurakuntalaisten vaikutusvallan lisääntymiselle Thitz näkee kirkon raskaat rakenteet ja työalakeskeisyyden. Seurakunnissa kaikki kehittäminen ja suunnittelu tapahtuu olemassa olevien rakenteiden ja työalojen näkökulmasta.
Kun seurakuntalainen ehdottaa jotakin mielenkiintoista uutta, idea kaatuu helposti siihen, ettei se kuulu minkään yksittäisen työntekijäryhmän työalaan. Toinen pulma voi olla se, ettei idean eteenpäin viemiseen ole olemassa määrärahoja.
– Jos seurakuntalaisen ideaan vastataan, että mietitään asiaa sitten ensi vuoden budjettineuvotteluissa, tämä ei välttämättä innosta aktiivisuuteen.
Suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan ammatillisuutta ja asiantuntijuutta. Näin myös seurakunnissa. Vankka ammattitaito on Thitzinkin mielestä arvokas asia, josta seurakunnan työntekijän ei pidä luopua.
– Sen sijaan voisimme ajatella, että seurakunnassa voi olla myös toisenlaista asiantuntijuutta, joka nousee seurakuntalaisilta.
”Jumala on kanssamme, kun kuorimme porkkanoita”
Seurakunta on ihmisille merkittävä sosiaalisen kohtaamisen paikka. Yhteisöllisyydellä on seurakunnassa kuitenkin paitsi sosiaalinen myös hengellinen ulottuvuus.
– Eräs haastatteluun osallistunut vapaaehtoistyöntekijä kertoi, että kun hän kuorii muiden kanssa porkkanoita lähetyslounaalle, hän kokee vahvasti Jumalan olevan läsnä.
Vapaamuotoiset tilanteet vahvistavat seurakuntalaisen kokemusta yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta. Thitz suosittelee, että työntekijät osallistuisivat kirkkokahveille ja asettuisivat muissakin kokoontumisissa ennemmin ihmisten keskelle kuin eteen korokkeelle.
Vuorovaikutus ratkaisee
Seurakuntalaisen ja työntekijän välinen vuorovaikutus on Thitzin mukaan ratkaisevassa roolissa siinä, kokeeko seurakuntalainen itsensä yhteisön jäseneksi ja tuleeko seurakunnan tilaisuuksiin uudelleenkin. Avoin, samalla tasolla oleva vuorovaikutus ja kuunteleminen koetaan myönteisenä.
Ihminen tarvitsee tunnetta, että hänellä on seurakunnassa paikka, että häntä on kaivattu ja odotettu.
– Kysyin erään seurakunnan vanhustenkerhon osanottajilta, miksi he tulevat kerhoon yhä uudelleen. Vastaus oli selvä: parasta on se, että työntekijä on ovella vastassa, ottaa kädestä kiinni ja sanoo, että onpa mukava kun tulit.
Halua vapaaehtoisuuteen enemmän kuin luullaan
Huoli siitä, löytyykö ikääntyvien seurakunnan vapaaehtoisten tilalle nuorempia, on monissa seurakunnissa kova. Työntekijöiden aika ja voimavarat eivät riitä vapaaehtoistyön avoimeen kehittämiseen, jolloin varsin pieni joukko on mukana kaikessa ja saattaa uupua muutoinkin kuin vanhuuttaan.
– Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että halua vapaaehtoistyöhön on nykyään paljon enemmän kuin osataan ajatella. Tähän seurakunnan työntekijöiden olisi hyvä tarttua ja kutsua uusia rohkeasti mukaan. Pitäisi myös arvostaa ja mahdollistaa sellaista vapaaehtoistyötä, johon ei sitouduta kerralla pitkäksi aikaa.
Ilmoita asiavirheestä