Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa? Millaisessa tehtävässä?
Eläkkeelle siirryin kanttorin työstä syyskuussa 2013. Olen peruskoulutukseltani DKK, eli diplomi kielenkääntäjä. Työskentelin seurakunnan kirkkomuusikkona 66,5 vuoden ikään asti, koska olin välillä 15 vuotta kotiäitinä. Tulin seurakunnan palvelukseen vasta kotiäitivuosieni jälkeen, ja ehdin työskennellä kanttorina 24 vuotta.
Kerro lyhyesti työurastasi
Minut pyydettiin vt. kanttoriksi Hausjärven seurakuntaan, jonka alueella olin pari vuosikymmentä toiminut jumalanpalveluksen säestäjänä ja kuoron johtajana Suomen ev.lut. Kansanlähetyksen Lähetyskeskuksessa.
Elämäntilanteeni muuttumisen vuoksi etsin työtä synnyinpaikkakuntani lähistöltä ja päädyin Rauman Lappiin. Olin ensin kuusi vuotta epäpätevänä kanttorina. Vuonna 1997 sain loppuun ns. B- kanttorin pätevyyteen johtavat opintoni. Siitä asti olen palvellut Lapissa. Lapin seurakunta liitettiin Rauman seurakuntaan kuntaliitoksen takia vuonna 2009. Lopun palveluaikani olin siis Rauman seurakunnan Lapin Kappeliseurakunnan kirkkomuusikkona.
Minkälainen koulutus sinulla on tehtävään?
Paras kuoronjohdon koulutus alkoi aivan lapsena, kun isä piti meistä kolmelle lapselleen kvartettia itse laulaen tenoria. Hän oli tiukka ja tarkka ”pyssy”-Turusen entinen oppilas. Pianotunteja ryhdyin ottamaan heti oppikouluun päästyäni silloiselta musiikin opettajalta. Lopputasoni oli IIA- luokkaa soittamieni kappaleitten perusteella. Meni ne pitkät 20 vuotta, jolloin vain tein musiikkia omin päin. Lappiin tultuani aloin ottaa yksityisesti laulutunteja ja käydä teoriatunneilla Rauman musiikkiopistossa.
Suoritettuani kaiken, mitä opistotasolla voi, pyrin ja pääsin Turun Konservatorioon, kirkkomusiikkiosastolle. Opiskelin täyspäiväisesti, täyspäiväisen työn ohella. Ensimmäisen vuoden aikana sain kuulla, että olisi mahdollista suorittaa B-pätevyys. Otin yhteyttä kanttorikoulutustoimikuntaan ja sain sieltä ohjeet. Minulle annettiin pro gradu -työtä varten ohjaaja. Muutamia aineita piti suorittaa Sibelius-Akatemiaan.
Kuinka hyvin koulutus antoi eväitä työelämään?
Konservatorio-opetukseen kuului jonkin verran gospelia, joka antoi joitakin taitoja rippikoulun opetusta varten. Silti pääsivät riparilaiset kerran ihmettelemään, etten osannut kaikkia Nuoren seurakunnan veisuja. Olisi ollut hyväksi, jos gospelia olisi ollut opinto-ohjelmassa enemmän kuin vain pari viikonloppukurssia.
Seurakuntaelämään yleisesti työympäristönä ei saanut minkäänlaista koulutusta. Tietenkin työvälineet, messusävelmistöt, virsikirja ja liturginen soitto ja laulu antoivat valmiuksia kanttorin keskeisiin tehtäviin. Kovin vähän kuitenkin oli puhetta tai harjoitusta kirkollisiin toimituksiin. Käytännön harjoitukset kohdistuivat enemmän jumalanpalvelussoittoon. Kuoroa opetettiin johtamaan musiikin puolesta. Työssä ollessa olen kuitenkin huomannut, että yli puolet kuorotoiminnan johtamisesta kuuluu sosiaalisen elämän kuvioihin. Hengelliseen tehtävään ei ollut minkäänlaista opetusta.
Mikä on ollut työurasi tiukin paikka?
Vaikein paikka oli, kun eräs lauluryhmän jäsen oli mennyt kihloihin, ja selvisi, että kihlakumppani oli samaa sukupuolta. Silloin lauluryhmä oli hajota. Toinen puoli sanoi, etteivät he sitten enää laula tämän henkilön kanssa ja toinen puoli ilmoitti lähtevänsä, jos tämä henkilö erotetaan ryhmästä. Pattitilanne. Soitin kirkkohallitukseen saadakseni lainmukaisia neuvoja. Ei ollut mahdollista erottaa. Pyysin Jumalalta neuvoa, ja sain sellaisen viisauden, ettei kukaan joutunut pahalle mielelle. Annoin henkilön itse päättää, mitä hän tekisi. Hän päätti lähteä. Niin toiminta pääsi jatkumaan. Tämäkään ei siis liittynyt varsinaisesti musiikkiin sinänsä.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
Työni on ollut minulle sopiva. Olen sosiaalisesti aktiivinen ja pidän ryhmien kanssa työskentelemisestä. Tiimityö on myös minulle luontevaa. Kun kanttorina saa eteensä jatkuvasti eri-ikäisiä ihmisiä, on työ monipuolista, vaihtelevaa ja mielekästä. Varsinkin pienen seurakunnan kanttorina työ on hyvin itsenäistä ja siksi antoisaa. Työtä saa tehdä kaiken ikäisten kanssa: päiväkerhot, koulut, rippikoulut, nuorityö, aikuistyö, ikä-ihmisten ryhmät ja kaikkien näiden musiikkiryhmät.
Olen viihtynyt nuorten kanssa. Siksi rippikouluopetus on ollut tosi mieleistä. Tiedän, että tämä on erikoinen asenne kanttorilta. Minulle on kerrottu, että kanttorit menevät yleensä nurkan taakse piiloon, kun puhutaan rippikoulusta. Olen johtanut pitkäikäistä bändiä, joka alkoi aikoinaan rippikoulun isosista. Annoin heille vapaat kädet suunnitella ja toteuttaa musiikkia. Siitä seurauksena lahjakkaat nuoret alkoivat tehdä ensin sovituksia ja myöhemmin omia biisejä. Paras oli itselleni omistettu Bulumu-blues.
Kirkkokuoro kuuluu kanttorin työkuvioihin. Kun tulin seurakuntaan, kuorolla oli tapana laulaa se yksi laulun saarnan jälkeen. Pääsin jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä monille kursseille ja pro graduni aiheen myötä enemmän tutustumaan jumalanpalvelusuudistukseen. Aloin tehdä kuorolle psalmin joka messuun ja ottaa siihen myös kertosäkeitä, joita seurakunta sai laulaa psalmisäkeiden väliin. Lauloimme joka messussa ainakin kuusi kappaletta jumalanpalveluksen osiin liittyneinä, ei siis mitään esitystä.
Haastavampaa on aloittaa lauluyhtye, joka pyrkii tasokkaaseen lopputulokseen. Siinä saa panna parastaan, kun usein joutuu sovittamaan satsia uudelleen ryhmän äänirajoitteiden takia. Nuotinnusohjelmat ovat siis tulleet tutuiksi. Sain käyttää seurakunnan hyväksi alkuperäistä koulutustani kääntäessäni Capella-nuotinnusohjelman saksasta suomeen. Se oli tosi kiva juttu, kiitos Credolle.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Toimituksien yhteydessä olen päässyt seurakuntalaisia lähelle ja voinut tuottaa heille lohdutusta ja mielihyvää eri elämäntilanteissa. Samalla olen tutustunut seurakuntalaisiin. En sanoisi edes vapaapäivien osittaista puutetta huonoksi puoleksi, sillä asuessaan kylän ja seurakuntalaisten keskellä, kohtaa heitä myös vapaa-aikana, ja siinä usein tulee työt käsiteltyä samalla. Se ei ole minua yhtään haitannut. Olenhan saanut ryhtyä tähän työhön täysillä, kun lapset ovat jo olleet omillaan.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Elämäni tärkein kirja on Raamattu. Siitä ja kotonani kokoontuvasta rukouspiiristä, jossa rukoillaan toinen toistemme puolesta. Siitä kehkeytyi ryhmä, jonka kanssa saamme tehdä evankelioimistyötä ja järjestää erilaisia tilaisuuksia seurakuntaan. Kun tässä ryhmässä suurin osa on myös lauluryhmäläisiä, on musiikkikin taattu. Raamatusta on tullut jokapäiväinen ravinnonlähde. Olen siitä aina vain innostuneempi. Ne uskon pöydänjalat ovat olleet voimanlähteitäni: Raamattu, rukous, ehtoollinen ja seurakuntayhteys.
Miten kirkko on muuttunut sinä aikana, jonka olit siellä töissä?
Tämä on kysymys, joka on aiheuttanut minulle paljon murhetta. Kirkon tekemät linjanvedot eivät mielestäni läheskään aina noudata Raamatun linjaa. Siksi olen jopa joskus uhannut erota kirkosta. Rajani olisi ollut siinä, että olisin joutunut soittamaan samaa sukupuolta olevien vihkimisessä. Pääsin kuin koira veräjästä. Sitä tilannetta ei tullut minun työssäoloaikanani.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
Mielestäni seurakunnan musiikin pitäisi olla lähempänä nykyihmistä. Sen pitäisi olla heille tutunoloista. Tarkoitan tietenkin tyyliä. Sanoman soisin olevan sitä entisen virsikirjan tapaista, ei vesitettyä uskonelämän asioiden puolesta. Unelmoin siitä, että minulla olisi aikuisten bändi, joka soittaisi virret jumalanpalveluksessa. Nuorten bändi nimittäin soitti ne kaikissa nuortenmessuissa ja konfirmaatiomessussa minun aikanani.
Uskon vahvasti, että tämä urku-virsilinja ei kauan pidä ihmisiä kirkossa. Konsertit ovat erikseen. Niitä tulevat kuuntelemaan nekin, jotka eivät ole kiinnostuneita kirkon edustamista asioista, mutta jumalanpalvelus koetaan vieraaksi venyttävien virsien ja sen tiukan kaavan takia.
Toivon siis, että kirkko ottaa huomioon sen, mitä minulle sanottiin: ”Teidän pitäisi vihdoin ymmärtää, että me emme tule sinne kirkonmäelle, vaan teidän pitää tulla kylälle, meidän luoksemme.”
Minkä elämänohjeen haluaisit antaa kirkossa työskenteleville?
Jokaisen kirkon työhön koulutuksen saaneen olisi hyvä mennä vaikkapa vuodeksi aivan tavalliseen duuniin, jossa oppisi elämään ihmisiksi ihmisten kanssa. Tämä koskee erityisesti teologisen pilven reunalla istuvia pappeja. Silloin saarnoistakin tulisi elämänläheisimpiä. Joutuisi kohtaamaan ihan tavallisia ihmisiä heidän arjessaan, ei vain niitä kirkkouskollisia mummoja, joille kelpaa mikä vain, kunhan on liperit kaulassa.
Puheet ja musiikki olisi hyvä pitää kuulijoiden tasolla, ettei menisi yli hilseen. Puhukaa tavallisten ihmisten kanssa ja kyselkää heiltä. En tarkoita, että ”kansan äänen” pitäisi tulla määrääväksi, mutta saisihan siitä suuntaa.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Aivan ensimmäisinä neljänä vuotena oli kirkkoherrana pappi, jonka kanssa oli hyvä työskennellä. Hänen jäätyään eläkkeelle ei toista hänen vertaistaan ole tullut. Hän hyväksyi minut tasavertaisena ihmisenä pohtimaan seurakunnan toimintaan ja musiikkiinkin liittyviä asioita.
Mitä harrastat? Mitä teet eläkeläisenä?
Käännän joka arkipäiväksi David Wilkersonin hartauskirjoituksia nettiin. Se alkoi neljä vuotta sitten. Milloin se päättyy, en tiedä. Harrastan lukemista, ulkoilua, metsässä liikkumista, käsitöitä, kaikkea luovuutta. Tiedä vielä mitä eteen tulee. Ainakin aion tehdä kaikkea sitä, minkä työssä käynti on estänyt. Haaveilen vielä Jumalan valtakunnan työhön osallistumisesta. Uskon, että Herralla on suunnitelma eläkepäiviinkin. Tämä työ ei lopu eläkkeellä.
Ilmoita asiavirheestä