Taiteilija ja musiikkikasvattaja Anna-Liisa Antila-Kaljunen (1915–2006) oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäinen virkaan vaaleilla valittu naispuolinen urkuri. Lasikaton rikkoja teki taiteellisen työn rinnalla myös ansiokkaan opettajankouluttajan uran.
Oululainen kasvatustieteen tohtori, musiikinopettaja Aila Knihtilä on ollut Antilan oppilas ja myöhemmin läheinen ystävä. Viime joulukuussa Oulun yliopistossa hyväksyttiin Knihtilän väitöskirja, jossa hän tutkii Antilan elämää ja uraa.
– Hän oli helppo ja vaivaton ihminen, äärettömän rakastettava ja kultainen luonne, mutta hän piti etiketistä kiinni. Kun hänet oli kutsuttu kylään, ensin tuli kukkapaketti, jossa oli tervehdys: ”Iloista iltaa odottaen”.
– Kun hänen äitinsä kuoli, hän oli puoli vuotta mustassa ja toisen puoli vuotta harmaassa jakkupuvussa, surunappi rinnassa, Knihtilä kuvaa Antilan olemusta ja luonnetta.
Nainen valittiin urkurin virkaan toiselta vaalisijalta
Kun Turun Mikaelinkirkon urkurinpaikka tuli auki 1952, Suomessa oli urkudiplomin suorittanut vasta kolme naista. Urkurin virka avattiin naisille 1908. Silti ensimmäinen nainen, Anna-Liisa Antila, valittiin urkuriksi vasta yli 40 vuotta myöhemmin. Naiset olivat toki hoitaneet urkurin tehtäviä jo aiemmin erilaisilla määräaikaisilla sopimuksilla.
Mikaelin seurakunnassa vaalisijoille asetettiin neljä diplomiurkuria, joista Anna-Liisa Antila oli ainoa nainen ja ainoa filosofian maisteri. Hän pääsi toiselle vaalisijalle. Kolmannella oli turkulaissyntyinen Tapani Valsta, tunnettu pianisti.
Seurakuntalaiset olivat ennakkoluulottomia ja valitsivat naisen urkurikseen huomattavalla äänienemmistöllä.
– Ihmiset tekivät valinnan vaalisoiton perusteella. Anna-Liisan äänimäärä oli valtava suhteessa siihen, joka oli toiseksi paras, kertoo Knihtilä.
Mikaelinkirkon urkurin työhön kuului jumalanpalvelussoiton lisäksi nuorten ja lasten kerhojen ohjaus. Antilalle myönnettiin myös sivutoimioikeus Turun opettajakorkeakouluun, jossa hän opetti parikymmentä tuntia viikossa.
Kuusi vuotta toimeliasta taiteilijaelämää Turussa
Antilan taiteilijuutta ei kyseenalaistettu Mikaelin seurakunnassa. Kolmen virkavuoden jälkeen Antila kertoi lehtihaastattelussa, että tärkeintä on ollut, kuinka tehtävän suorittaa eikä kuka sen suorittaa. Antila sai saman palkan kuin kollegansa.
– Kanttori Urho Niemelä on ollut Anna-Liisalle mielettömän hyvä työpari. Anna-Liisa kertoi, kuinka paljon hän arvosti ja kunnioitti tätä. Kun Anna-Liisalla oli viimeinen työpäivä, Niemelä oli vastaan tullessaan esittänyt siipirikkoa lintua.
Mikaelinkirkko oli Turussa suosittu konserttipaikka. Eri yhdistysten järjestämissä tilaisuuksissa Antila toimi urkurina, säestäjänä ja solistina. Kritiikit olivat kiittäviä.
– Turun kausi oli erittäin vilkas kausi. Anna-Liisa Antila oli keskeinen turkulainen musiikkipersoona, ja hän oli Akatemiatalonkin konserteissa mukana.
Vuonna 1957 Kotimaa-lehdessä keskusteltiin vilkkaasti nykyaikaisen musiikin soveltumisesta jumalanpalveluskäytäntöön. Anna-Liisa Antilakin antoi lausuntonsa. Hänen mielestään oli olemassa joko hyvää tai huonoa musiikkia, ja sillä perusteella hyvä moderni musiikki voi palvella kirkollisessa käytössä.
Arkkipiispa Ilmari Salomies myönsi Anna-Liisa Antilalle, taiteellisesti ansioituneelle kirkkomusiikilliselle vaikuttajalle, taiteilijalle ja musiikkikasvatuksen ammattilaiselle director musices -arvonimen joulukuussa 1957.
Yhdeksänvuotias urkuri soitti Värtsilän kirkon jumalanpalveluksessa
Anna-Liisa Antila syntyi Suursaaressa. Isä oli Värtsilän seurakunnan kanttori ja oppikoulun musiikinopettaja. Anna-Liisa soitti jo yhdeksänvuotiaana jumalanpalveluksissa isänsä valvonnassa, vaikkeivät jalat ylettyneet urkujen jalkiolle saakka.
Ylioppilastutkinnon jälkeen Antila aloitti opinnot Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa ja suoritti kirkkomusiikkiopistossa ja konservatoriossa laulunopettajatutkintoon vaadittavat aineet.
Sotavuosien aikana Antila työskenteli kansanopiston opettajana, mutta palasi sitten opintojen pariin. Hän suoritti urkudiplomin toukokuussa 1948 professori Elis Mårtenssonin johdolla, pätevöityi musiikinopettajaksi 1949 ja suoritti samana vuonna filosofian kandidaatin tutkinnon.
Antila teki urkujensoiton jatko-opintoja Tanskassa, mutta palasi niiden jälkeen Suomeen, vaikka kansainvälisen uran ovi oli aukeamassa.
– Vaikuttaa siltä, että Anna-Liisa ei ollut vielä varma kutsumuksestaan, olisiko se koulumaailmassa vai taiteilijan uralla.
Evankelisen liikkeen lapsi herätti hämmennystä avioitumalla eronneen kanssa
Lapsuudestaan saakka Antila oli elänyt evankelisen herätysliikkeen piirissä. Evankelisen ylioppilasliikkeen toiminnassa syntyi opiskeluvuosina elinikäisiä ihmissuhteita.
Opintojensa välillä Antila opetti kahdeksan vuotta Loimaan evankelisessa kansanopistossa, siitä saakka kun opisto perustettiin vuonna 1938. Samalla hän toimi Loimaan seurakunnan väliaikaisena urkurina. Opintoja jatkettuaan Antila soitti urkuja evankelisen Luther-kirkon jumalanpalveluksissa Helsingissä.
Viimeinen työpäivä Mikaelinkirkossa elokuussa 1958 päättyi koruttomaan tilaisuuteen, jossa Anna-Liisa Antila vihittiin todistajien läsnä ollessa avioliittoon professori Aatto Kaljusen kanssa.
– Elossa ollut äiti ei osallistunut tilaisuuteen. Evankeliset piirit ottivat Antilaan etäisyyttä avioitumisen jälkeen, sillä Kaljunen oli eronnut mies.
Vielä kymmenen vuotta aiemmin kirkolliskokous oli ottanut jyrkän kannan eronneiden uudelleen vihkimiseen. Presidentti Paasikiven ja arkkipiispa Koskimiehen keskinäisten keskustelujen jälkeen päädyttiin lakimuutokseen, joka salli uudelleen avioitumisen vuoden harkinta-ajan jälkeen.
Anna-Liisa Antila-Kaljunen jätti urkutaiteilijauransa Turun Mikaelinkirkossa miehensä vaikutuksesta. Vihkimistä seuraavana päivänä aviopari muutti Ouluun.
Opettajan kutsumus toteutui Oulun opettajakorkeakoulussa
Antila-Kaljuselle avautui virka opettajankoulutuksen lehtorina Oulun yliopistossa. Myös tässä työssä hän saattoi toteuttaa taiteilijuuttaan, vaikka oopperoita ja operetteja. Oulun Tuomiokirkkokuoron ja NMKY:n mieskuoron säestäjänä hän oli mukana suurissa musiikkiteoksissa puhumattakaan muista pianistin ja urkutaiteilijan tehtävistä, joita Oulun kulttuurielämässä riitti.
– Antila-Kaljunen arvosti taiteilijauraansa, mutta hän oli vaatimaton ihminen. Hänellä oli intohimo laatuun. Oppitunneissa, joita hän piti opettajankoulutuksessa, ei ollut mitään tyhjää, ei mitään turhaa, Knihtilä muistelee.
Vuonna 1963 pariskunta oli muuttamassa Oulusta Helsinkiin Aatto Kaljusen uuden viran perässä, kun mies äkillisesti kuoli. Antila jäi Ouluun, jossa hän ehti työskennellä parikymmentä vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Hänet kutsuttiin Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtoriksi vuonna 1994.
Vanhemmiten Antilaa vaivasi hankala silmäsairaus. Knihtilä kertoo ehkä viimeiseksi jääneestä urkuesityksestä kesällä 1990.
– Anna-Liisalla oli sukulaisia Amerikasta käymässä. He olivat olleet katsomassa Rovaniemellä kirkkoa, ja Anna-Liisa oli luvannut soittaa heille urkuja. Urkupenkille istuessaan hän ei ollutkaan nähnyt nuotteja. Se oli hirveä tilanne. Siihen asti hän oli soittanut pari tuntia päivässä, ja hänellä oli hyvä soittokunto. Osasi hän jotain ulkoakin, mutta hän oli sen ajan ihminen, että kaikki soitettiin nuoteista.
Vaikka Turun Mikaelinkirkosta radioitiin jumalanpalveluksia varsin usein, Ylen arkistosta ei löydy niistä enää ainuttakaan tallennetta. Ainoa äänite, jolta Antilan soittoa voi kuulla, on Oulun NMKY:n kuoron levytys 1970-luvun loppupuolelta.
Kuvat: Raija Kurki.
1. Antila-Kaljusen leikekirjasta löytyi kuva Turun Mikaelinkirkon ensimmäisestä naisurkurista työnsä ääressä. Kuva on julkaistu Naisten maailma -lehdessä nro 1/1955.
2. Aila Knihtilällä on kädessään taiteilija ja musiikkikasvattaja Anna-Liisa Antila-Kaljusen valokuva ja kunniatohtorin hattu.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Ilmoita asiavirheestä