(Artikkeli on ilmestynyt kotimaa-lehdessä 11.9.2014)
Uusateisti Richard Dawkinsin mukaan uskonto johtaa väkivaltaan ja on siksi vahingollista. Brittikirjailijan mielestä maailma olisi rauhallisempi paikka, jos11.9.) pääsisimme uskonnoista kokonaan eroon.
Vaikka monet ateistit ovat arvostelleet Dawkinsin väitteitä vääriksi ja yliampuviksi, hänen käsityksensä ovat edelleen yleisiä. Varsinkin islamilaisen maailman väkivaltaiset konfliktit vahvistavat uskonnonvastaisten ateistien sanomaa.
On kiistatonta, että uskon ja uskontojen nimissä on kautta aikojen tehty myös pahaa. Myös kristinuskon nimissä, vaikka Jeesus Nasaretilainen oli taatusti väkivallaton pasifisti. Riippumatta siitä, mitä kristinuskon nimissä on tehty, evankeliumi julistaa rauhaa ja toisen posken kääntämistä.
Silti myös Euroopassa uskonnot ovat olleet konfliktien käyttövoimaa. Maanosan 1500- ja 1600-lukujen uskonsodissa katolilaiset ja protestantit teurastivat toisiaan. Myös Suomen talvisota sai uskonnollisen kehyksen, kun suomalaisia kannustettiin Jumalan kansana taisteluun pyhien asioiden puolesta.
– Pyhyyden, puhtauden ja uhrin käsitteet ovat luonteeltaan uskonnollisia, Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Kimmo Ketola huomauttaa.
Kuinka paljon uskonto lopulta selittää maailmassa parhaillaan käynnissä olevia sotia ja konflikteja? Ovatko uskontojen erilaiset käsitykset Jumalasta, ihmisestä, politiikasta, oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta syy käydä toisten kimppuun?
Vai onko kaiken taisteluun kiihottavan uskonnollisen retoriikan taustalla aina kamppailua vallasta ja muista resursseista?
Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan (Kotimaa 5.12.2013) väkivallan selittäminen uskonnolla vie hakoteille. Jos väkivalta nousisi esimerkiksi islamilaisesta teologiasta, sitä pitäisi olla sielläkin, missä yhteiskunnallinen tilanne on vakaa. Hämeen-Anttilan mukaan islamistista väkivaltaa ei kuitenkaan esiinny vakaissa valtioissa.
Uskontotieteen tohtori Kimmo Ketolan mielestä keskustelussa on kaksi uomaa, joista molemmat ovat väärinkäsityksiä.
– On erehdys ajatella, ettei uskonnoilla ole konflikteissa mitään roolia. Uskontojen merkitystä ei pidä häivyttää. Uskonnot eivät ole viattomia, vaan ne vaikuttavat konflikteihin aina jollakin tavalla.
Toisessa uomassa uusateistit erehtyvät sanoessaan, että uskonto itsessään johtaa konflikteihin ja että ilman uskontoja konflikteja olisi vähemmän. Ketola muistuttaa, että uskontojen ääritulkinnat pitää osata erottaa niiden valtavirrasta.
Tämän hetken kuumin kriisipesäke Ukrainassa sijaitsee ortodoksisen kirkon vanhalla ydinalueella. Ukrainan ja Venäjän konfliktissa on ennen kaikkea kysymys idän ja lännen poliittisesta kamppailusta. Taistelua käydään siitä, kumpaan leiriin tämä lähes Ranskan kokoinen, jakautunut kansakunta kuuluu.
Konfliktiin on kuitenkin vedetty mukaan myös alueen kolmeen osaan jakautunut ortodoksinen kirkko. Venäjän ortodoksinen kirkko hyväksyy Kremlin pyrkimyksen rakentaa uusi imepriumi. Suuri osa Ukrainan ortodokseista kuuluu Kremlille lojaaleihin seurakuntiin.
Ukrainassa toimivat myös yksipuolisesti itsenäistynyt Ukrainan ortodoksinen kirkko (Kiovan patriarkaatti) ja Ukrainan itsenäinen (autokefaalinen) ortodoksinen paikalliskirkko. Nämä kirkot eivät toimi Moskovan alaisuudessa, ja ne ovat todennäköisesti Kiovan kansallismielisen hallituksen suosiossa.
Kimmo Ketolan mukaan sekulaarista mediasta puuttuu analyysi Ukrainan kriisin uskonnollisesta ulottuvuudesta. Maassa on käynnissä uusrikkaiden tukema uskonnollinen nousukausi, ja poliitikot pyrkivät sen vuoksi ratsastamaan myös uskonnolla.
– Ukrainan ortodoksikirkot kuitenkin vastustavat uskonnon vetämistä mukaan konfliktiin. Ne ovat yhdessä antaneet julkisuuteen tämän viestin. Koska ortodoksikirkkoja on monta, poliitikkojen ei ole niin helppo omia kirkkoa puolelleen, Ketola arvioi.
Maailman tunnetuin uskontoon liittyvä konflikti on jo vuosikymmenien ajan ollut Lähi-idän kriisi.
Israelin ja sen naapurimaiden pitkästä kiistasta on sanottu jo lähes kaikki.
Silti on tarpeen yhä uudelleen toistaa, että tämä konflikti on pohjimmiltaan poliittinen, se ei liity uskontoon.
Lähi-idän kriisi on kuitenkin myös erilaisten uskonnollisten maailmanselitysten kiihkeä kilpailu. Juutalaisten paluu muinaisten esi-isiensä maahan Galileaan ja Juudeaan ja YK:n päätöksellä tapahtunut juutalaisvaltion perustaminen vuonna 1948 olivat uskonnollisen tradition innoittama poliittinen tapahtumasarja.
Syntyessään tämä konflikti oli poliittinen ja etninen, mutta vuosikymmenten kuluessa se on saanut myös uskonnollisia sävyjä. Sekä Israelissa että varsinkin arabimaailmassa kriisin osapuolet ovat alkaneet käyttää vahvaa uskonnollista, jopa ääriuskonnollista puhetapaa.
Osa juutalaisista perustelee Länsirannan haltuunottoa Vanhalla testamentilla. Osa muslimeista ei edelleenkään hyväksy Israelin valtion olemassaoloa, vaan haluaa islamiin ja muslimien tunteisiin vedoten tuhota juutalaisvaltion ja häätää juutalaiset pois.
Myös Kiinaa ravistelevat pitkäaikaiset uskontoihin kytkeytyneet konfliktit Tiibetissä ja Xinjiangissa,
Tiibet on laaja ylänkömaa, jossa on kehittynyt omaleimainen tiibetinbuddhalainen kulttuuri. Alue on ollut vuoroin itsenäinen, vuoroin naapureidensa vasalli. 1200-luvulta lähtien mongolit ja kiinalaiset ovat pitäneet Tiibetiä alaisuudessaan.
Moderni Kiina valloitti ja liitti Tiibetin itseensä vasta vuonna 1950. Siitä asti Tiibetissä on kytenyt kansallinen vastarinta. Tiibetin pakolaishallituksen johtajan Dalai Laman rauhanpyrkimyksistä huolimatta vastarinta on leimahtanut aika ajoin väkivaltaiseksi. Kiina on vastannut väkivaltaan väkivallalla.
Tiibetin vastarinta nousee epäilemättä kansallisista pyrkimyksistä. Tiibetiläisillä on vastapuolenaan vieras kiinalainen. Tiibetiläisille kommunistinen ja ateistinen miehitysvalta on ollut outo, samoin myös kiinalainen uskonnollinen maailma muilta kuin buddhalaisilta osiltaan.
– Ilman Dalai-laman buddhalaisuudesta kumpuavaa, johdonmukaista rauhansanomaa Tiibetissä olisi varmasti paljon enemmän uskonnon motivoimaa väkivaltaa ja aseistettuja kapinallisia, Kimmo Ketola painottaa.
Länsi-Kiinassa kytee selkeästi uskonnosta vauhtia ottava konflikti. Xinjiangin maakunnassa elävä alueen alkuperäinen, turkinsukuinen ja islamilainen uiguuriväestö uhkaa jäädä han-kiinalaisten maahanmuuton jalkoihin. Jo puolet Xinjiangin väestöstä on han-kiinalaisia.
Kiina on pitänyt Xinjiangin alueita ajoittain kontrollissaan jo miltei kahden vuosituhannen ajan. Muodollisesti alueesta tuli osa Kiinaa vasta vuonna 1884.
Uiguurit yrittivät itsenäistyä toisen maailmansodan jälkeen, mutta vuonna 1949 Xinjiangista tuli Kiinan kansantasavallan autonominen osa.
Kiina pelkää Xinjiangin levottomuuksia ja sielläkin päätään nostavaa islamismia. Myös Xinjiangin konfliktissa on ennen muuta kyse kansallisista valtapyrkimyksistä. Uskonto on toistaiseksi ollut sivuosassa.
Olisi kuitenkin tarpeen pohtia, millä tavalla vallasta kamppailevien kansojen uskonnolliset ja kulttuurierot vaikeuttavat myös Tiibetin ja Xinjiangin konflikteja.
Latinalainen Amerikka on pitkään ollut monien vähän tunnettujen konfliktien näyttämö. 1900-luvun loppupuolella kauan alistettuina olleet intiaanikansat ryhtyivät parantamaan asemaansa.
Alkuperäiskansat tahtoivat oikeudenmukaisempaa maankäyttöpolitiikkaa ja kielellisten oikeuksiensa tunnustamista. Esimerkiksi Etelä-Meksikon ja Guatemalan alueella toiminut vasemmistolainen Zapatisti-sissiliike on tarttunut välillä myös aseisiin, mutta nykyisin se toimii rauhanomaisin keinoin.
Vaikka Zapatisti-liike ei ole uskonnollinen, on mielenkiintoista pohtia, liittyykö Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen parantunut itsetunto katolisen kirkon ruohonjuuritasolla levinneeseen vapautuksen teologiaan. Aikaisemmin katolinen kirkko koettiin vallanpitäjien kirkkona.
Entä mikä merkitys Latinalaisessa Amerikassa on sillä, että köyhien keskuudessa leviävät myös monet protestanttisuuden muodot, varsinkin helluntailaisuus? Todennäköisesti uusi uskonnollinen identiteetti tarjoaa rakennuspuita taisteluun oman etnisen tai sosiaalisen ryhmän aseman puolesta.
Uskonnollisen identiteetin merkitystä yhteiskunnallisten ilmiöiden taustalla ei pidä liioitella, mutta ei myöskään kiistää.
Kun lentokoneet lensivät päin New Yorkin kaksoistorneja syyskuussa 2011, väkivaltainen poliittinen islam alkoi levitä maailmassa kuin aggressiivinen syöpä. Islamististen ryhmien terrori riivaa heikkoja valtioita Pohjois-Nigeriasta Pakistaniin. Al-Qaidan johtaja ilmoitti viime viikolla, että liike laajentaa toimintaansa Intiaan, Myanmariin ja Bangladeshiin.
Poliittisen islamin mukaan islam ei ole vain uskonto, vaan valtioita tulisi hallita islamilaisen lain eli sharian säännösten mukaan. Islamismia kannattavat myös monet väkivallattomat liikkeet ja poliittiset puolueet.
Uutisotsikoihin parhaillaan nousevat poliittisen islamin suuntaukset edustavat kuitenkin islamismin väkivaltaista ääritulkintaa, jota monet muslimit pitävät islamin perversiona.
Nigerialainen koulutyttöjä kidnapannut Boko Haramin johtaja Abubakar Shekau julisti elokuussa, että Koillis-Nigeria on nyt islamilainen kalifaatti.
Kalifiksi on julistautunut myös toinen mies. Irakissa ja Syyriassa sotaa käyvän IS-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi ilmoitti kesäkuussa, että hän on koko maailman muslimien johtaja.
Universaali tehtävä edellytti, että järjestön nimen Irakia ja Syyriaa tarkoittavat kirjaimet jätettiin pois. Entinen ISIS on nyt siis IS (Islamic State).
Elokuun lopussa YK syytti nopeasti aluettaan laajentavaa IS-järjestöä joukkomurhista. Islamilaista uskontunnustusta julistavaa mustaa lippua heiluttavat kalifit ja heidän joukkonsa hallitsevat pelolla. Vääräuskoisia teurastaessaan he sanovat puhdistavansa ”islamin huonetta”.
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola on pannut merkille, että islamistisen terrorin yhteydessä vähemmistöuskontojen sorto ei enää ole länsimaissa puheenaihe.
– Länsimaisessa politiikassa puhutaan nykyään universaaleista arvoista. Sata vuotta sitten olisi puhuttu uskonnollisten ryhmien sorrosta. Länsi pelkää kuin ruttoa, että sen politiikka leimautuu ristiretkeksi.
Aaltolan mielestä länsimaiseen tulkintaan vaikuttaa sekularisaatio, ajatus, että uskonto ei selitä maailman ilmiöitä. Uskonnollisista terroristiryhmistä puolestaan sanotaan, että ne tulkitsevat uskontoaan väärin.
Jos ”uuskalifit” eivät ole sopivia päättämään mikä on oikeaa islamia, kuka sen sitten tekee?
Kuka päättää, onko jihad, pyhä sota, jokaisen muslimin sydämessä käytävää kamppailua hyvän ja pahan välillä vai alueiden valtaamista tulella ja verellä?
Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC on ilmaissut, että terroristiverkostot, kuten IS, Boko Haram, al-Qaida, al-Shabaab ja Taleban eivät tulkitse oikein islamin käsitettä jihad.
Vaikka nämä liikkeet imevät voimaansa erilaisista historiallisista, etnisistä ja sosiaalisista jännitteistä, niitä yhdistää kaipaus päästä islamin puhtaille juurille.
– Nämä liikkeet ovat nostalgisia, niissä halutaan palata islamin kulta-aikaan. Vallankumoukselliset konservatiivit eivät halua korjata vanhaa, vaan he tuhoavat sen ja rakentavat jotakin kokonaan uutta, Mika Aaltola kuvailee.
Kun vastassa on tällainen ideologia, millaisin konstein länsimaiset rauhanrakentajat ajattelevat saavansa kalifien aseet hiljenemään?
Aaltola huomauttaa, että hyvää tarkoittavat teot eivät tälläkään saralla välttämättä johda hyvään lopputulokseen. On pakko hyväksyä, että keskinäiseen ymmärtämiseen tähtäävät prosessit eivät ole kaikkien kanssa mahdollisia.
– Terroristit elävät kaaoksessa, heitä ei kiinnosta rinnakkainelo, vaan erottautuminen puhtaaseen sisäpiiriin.
Aaltolan mielestä väkivaltaisia islamistisia ryhmiä on turha yrittää muuttaa. Sen sijaan niiden väkivaltaa pitää estää ja kannatusta hillitä. Terrori ja teurastus on joskus pakko pysäyttää voimankäytöllä, mutta se ei vielä johda mihinkään pysyvään. Sen tekee vain ruohonjuuritason kehitys.
– Poliittinen islam ei pommittamalla häviä, mutta paremmat elinolot saavat ihmiset luopumaan väkivallasta, Aaltola tiivistää.
Rauhantyötä tekevät tahot Euroopassa uskovat, että väkivaltaista islamia voidaan torjua rauhantahtoista islamia vahvistamalla. Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu tukee uskonnollisten muslimijohtajien opintoja maltillisissa islamilaisissa opinahjoissa.
Taustalla on näkemys, että radikalisoituminen johtuu oman uskonnon huonosta tuntemisesta ja heikosta identiteetistä. Kun imaameille opetetaan todellisen islamin rauhanomaista olemusta, olemme kaikki matkalla kohti turvallisempaa maailmaa.
Kimmo Ketola ja Mika Aaltola uskovat, että monien kohdalla tämä voi toimia. Ketolan mielestä sekä islamin sisällä että sen ulkopuolella tulisi nostaa esille islamin kypsempää, universaalia ydintä.
– Väitän, että Muhammedin idea oli muodostaa yhteinen, uskonnollinen katsomus, jonka varassa sotivat heimot voisivat elää rauhassa keskenään, Ketola sanoo.
Hänen mielestään suurten maailmanuskontojen ytimessä on pyrkimys rauhaan. Tämän vuoksi on oikeutettua sanoa, että uskonnon käyttäminen väkivaltaiseen taisteluun oman ryhmän hyväksi on uskonnollisen sanoman typistämistä.
– Uskonnollisten perinteiden sisällä neuvotellaan jatkuvasti oikeasta tulkinnasta. Muslimioppineet, jotka haastavat islamin kapeat tulkinnat, ehkäisevät radikalisoitumista, Ketola huomauttaa.
Aaltola puolestaan varoittaa, että islamilaiseen teologiseen koulutukseen sekaantuminen voi näyttää lännen kristilliseltä projektilta, jolla halutaan muuttaa islamia.
Tällainen tulkinta, joka on kenties aivan oikeutettu, lisää helposti islamilaisen maailman halua kääntää selkänsä lännen puheille demokratiasta ja siihen kuuluvista yksilön oikeuksista.
Kasvaako uskontojen rooli konflikteissa tulevaisuudessa? Terrorismin tutkijat ovat selvittäneet, että 1980-luvulla terroristiryhmien joukossa oli hyvin vähän uskonnollisesti motivoituneita ryhmiä. 2000-luvulla ainakin puolella niistä oli uskonnollinen taustaideologia, Kimmo Ketola kertoo.
Neuvostoliiton romahdettua poliittiset ideologiat alkoivat poistua näyttämöltä ja niiden tilalle on tullut uskonnollisten ja etnisten sivilisaatioiden taistelu.
Länsimaisen älymystön ajatus uskonnosta väistyvänä ilmiönä on osoittautunut vääräksi.
– Uskonto on nykyisin merkittävämpi kuin koskaan. Uskonnon merkityksen paluuta ei ole Suomessa vielä ymmärretty, Kimmo Ketola haastaa.
Meidän kaikkien hyvinvointiin vaikuttaa, millaiset uskontulkinnat maailmassa vahvistuvat.
Globaalin turvallisuuden kysymyksiä pitkään työkseen seurannut Mika Aaltola on havainnut, että siellä missä eletään oikeudenmukaista ja turvallista arkea, ei ole sijaa ääriliikkeille.
Uskonnollisten ryhmien välistä rauhaa voi hänen mielestään rakentaa myös sellainen dialogi, jossa ristiriitoja ei haudata, vaan ne tunnistetaan ja tunnustetaan.
– Debatti, jossa tuomitaan vastapuolen huonot käytännöt, voi lisätä väittelykumppanin ymmärrystä itsestään.
Kaksi päättynyttä konfliktia
Historiassa on ainakin kaksi konfliktia, joihin uskonto vaikutti ja joita se pahensi.
Britannialle kuuluvan Pohjois-Irlannin katolisen ja protestanttisen väestönosan välinen vuosisatojen hankaus puhkesi avoimeksi terroriksi ja katusodaksi vuonna 1969.
Lontoon hallitus sijoitti Pohjois-Irlantiin tuhansia sotilaita järjestystä pitämään. Brittiarmeija ja poliisi sotivat vuosia Irlannin tasavaltalaisarmeijaa (IRA) vastaan, joka puolusti katolilaisia.
Konfliktin ydinkysymys oli puhtaasti poliittinen: IRA halusi, että Pohjois-Irlanti liitetään brittivallasta itsenäistyneeseen Irlannin tasavaltaan, jossa enemmistö väestöstä oli katolilaisia. Protestantit ovat enimmäkseen unionisteja, jotka kannattavat yhteyttä Britanniaan.
Useita vuosia jatkuneet väkivaltaisuudet hiipuivat 1980-luvulla, jolloin saatiin alkuun rauhanprosessi. Virallisesti vuonna 1989 päättynyt kriisi vaati 29 vuoden aikana yli 3 000 kuolonuhria – siviilejä, poliiseja ja sotilaita.
Oliko tämän kriisin taustalla uskonto? Pohjimmiltaan tuskin oli. Protestanttisuus ja katolilaisuus merkitsivät näille ihmisille jotakin samaa kuin etninen identiteetti.
Sri Lankassa käytiin vuosina 1983–2001 sisällissotaa. Terroritekojen ja sissisodan osapuolina olivat maan buddhalainen singaleesienemmistö ja osittain intialaisperäinen tamilivähemmistö. Tamilit ovat uskonnoltaan hinduja, mutta heidän joukossaan on myös kristittyjä ja muslimeja.
Saaren sisällissotaan puuttui myös Intia, jonka rauhanturvaajat joutuivat Sri Lankassa taisteluihin. Sri Lankan sisällissota päättyi virallisesti vasta vuonna 2009 vaadittuaan kymmeniä tuhansia uhreja.
Mikä merkitys tässä etnis-poliittisessa konfliktissa oli sillä, että samalla saarella asuvan kahden ihmisryhmän uskonnollinen tausta on erilainen? Intian niemimaalla esimerkiksi hindut eivät ole yleensä taistelleet keskenään, vaikka he kuuluvat moniin eri kieli- ja kansanryhmiin.
Sen sijaan hindut ovat Intiassa hyökänneet väkivaltaisesti vähemmistöuskontojen edustajia vastaan. Kurituksen kohteena ovat olleet niin muslimit, sikhit kuin kristitytkin.
Ilmoita asiavirheestä