Se tapahtuu Oriveden opiston ruokalassa.
On 1990-luvun loppu, ja parikymppinen Terhi Törmälehto on tullut opistolle harjoittelemaan runojen kirjoittamista. Ruokalan pöydässä kurssikaveri kysyy, uskooko Törmälehto Raamattuun, sillä on käynyt ilmi, että tämä tuntee kirjan hyvin.
En, Törmälehto sanoo.
– Kysyjä ei arvannut, miten ison asian otti esiin. Luopuminen uskosta oli tapahtunut aiemmin, mutta se tuli todeksi siinä hetkessä.
Nyt, vajaat 20 vuotta myöhemmin, Törmälehto istuu pienessä kahvilassa Helsingin Roihuvuoressa ja sanoo edelleen, ettei usko. Sen sijaan hän on ajatellut uskoa paljon.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana työskentelevän Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät ilmestyi tammikuussa. Kirja kertoo Elsasta, joka elää teinivuotensa 1990-luvun Kajaanissa ja nuoren aikuisuutensa 2000-luvun Kolumbiassa. Elsan juuret ovat körttiläisyydessä, mutta hän tulee uskoon helluntailaisissa piireissä. Kolumbiassa hän luopuu uskostaan tutustuessaan helluntailaiseen Manueliin, joka on vapautunut sissien vankeudesta.
Myös Terhi Törmälehto on kotoisin Kainuusta. Kun hän oli kuuden, perhe muutti Paltamon Mieslahteen, missä isä työskenteli körttiläisen kansanopiston opettajana. Nuorena Törmälehto kiinnostui karismaattisesta kristillisyydestä. Hänen aviopuolisonsa on kolumbialainen.
Romaani ei kuitenkaan kerro Terhi Törmälehdosta.
– En ole koskaan ollut helluntailainen enkä ole koskaan asunut Kolumbiassa. Tiedän, mitä on uskoa, mitä on epäillä ja mitä on luopua uskosta. Mutta Elsa ei ole Terhi.
Olen äkkiväärä ja monissa asioissa mustavalkoinen. En halua puolinaista. Herätyskristillisyys sopi luonteelleni.
Törmälehdon ensimmäiset hengelliset muistot liittyvät seurakunnan leireihin. Ja körttiseuroihin opistolla, joka oli omalaatuinen paikka asua.
– Siellä oli ihmisiä ympärillä ja koteja, joihin mennä. Opiston väki teki näytelmiä. Isäni esitti prinssiä.
Lapsena Törmälehto koki jotain, mitä hän aikuisena kutsuu eettiseksi eetokseksi. Hän pyysi, että hänen joululahjarahansa annettaisiin hyväntekeväisyyteen. Vaatekaappinsa oven sisäpuolelle hän kiinnitti kuvan nälkäisestä lapsesta, jotta näkisi sen aina, kun aikoi kitistä vaatteista.
Sitten Terhistä tuli seurakuntanuori. Kavereiden kanssa käytiin myös yhteiskristillisissä ja helluntailaisissa tapahtumissa.
– Se oli maailma ja teologia, jota en ennestään tuntenut. Ostin puhetavan, jonka mukaan se on elävämpää ja todempaa kristillisyyttä.
Opistolta ja Aholansaaren rippileiriltä tuttu körttiläisyys tuntui äkkiä vähäiseltä. Elämyksiä Törmälehto ei hakenut, ennemmin ajatuksia, jotain korkeampaa hengelle ja mielelle.
– Olen äkkiväärä ja monissa asioissa mustavalkoinen. En halua puolinaista. Herätyskristillisyys sopi luonteelleni.
Törmälehtoa kiehtoi myös se, että karismaattisissa piireissä jäljiteltiin alkuseurakunnan uskovien tapaa olla. Hän ahmi kristittyjen vainoista kertovia kirjoja.
Yksi kirja oli tietysti ylitse muiden. Raamatun kieli oli tehnyt Terhiin vaikutuksen jo lapsena. Muutaman kaverinsa kanssa hän oli voittanut Raamattuvisan, johon osallistui koululaisia koko maasta.
– Luimme Raamattua valtavasti. Minulle oli vaikuttava kokemus, että johonkin voi upota niin syvälle.
Luovuin suhteesta Jumalaan. Se on eri asia kuin se, ajatteleeko Jumalan olevan olemassa. Nyt en enää usko taivaaseen tai helvettiin.
Mitään dramaattista ei tapahtunut. Törmälehdolle kävi niin kuin monelle käy, usko vain alkoi hiipua. Kibbutsisyksy lukion jälkeen ei tuntunutkaan enää matkalta pyhään maahan, toisin kuin Raamattuvisan palkintoreissu Israeliin.
– Usko on kuin rakkaus, josta haluaisi pitää kiinni. Silti vain tuntee, että se on menossa pois.
Törmälehto huomauttaa, että uskosta luopuminen on harvemmin yhtä näyttävää kuin ratkaisukristillinen uskoontulo. Oriveden opiston ruokalassa Törmälehto huomasi, että oli lakannut olemasta uskossa. Se ei vielä oikeastaan tarkoittanut, että hän olisi lakannut uskomasta.
– Luovuin suhteesta Jumalaan. Se on eri asia kuin se, ajatteleeko Jumalan olevan olemassa. Nyt en enää usko taivaaseen tai helvettiin.
Törmälehto on yhä kiinnostunut ratkaisukristillisyydestä, sillä tavalla kuin kirjailijat ja tutkijat ovat. Hän tarkkailee, miten sanoilla rakennetaan puhetapoja ja ryhmiä. Ja miten erilaiset ihmiset löytävät erilaisista paikoista hengellisen kodin.
Lisäksi Törmälehtoa kiehtoo kielillä puhuminen, jota hän kuuli ensimmäisen kerran Kainuussa 1990-luvulla. Vuonna 2004 hän teki Oulun yliopistossa pro gradun kielillä puhumisen äännerakenteista. Törmälehdon romaanissakin ilmiö on tärkeässä osassa.
– On äärimmäisen kiehtovaa, että kieli, jolla ei ole merkitystä, alkaa merkitä niin paljon.
Kun Törmälehto nyt ajattelee karismaattista kristillisyyttä, hän tuntee myös ihailua.
– Ihailen sitä pokkaa, sitä Jumalan hulluutta. Uskovat eivät coolistele, niin kuin lapseni sanoisivat. Siinä ei kumarrella tämän maailman kuvia.
Körttiläisyys on aika radikaalia. Se tarjoaa mahdollisuuden uskoa niillekin, jotka eivät oikein tiedä, mihin.
Entä körttiläisyys sitten. Ainakaan se ei ole Törmälehdosta enää vähäistä.
– Kun nuorena tajusin, että körttiseuroissa ei rukoilla, ajattelin, että mitä kristinuskoa se sellainen on. Nyt minua puhuttelee ajatus, että rukousta ovat ne virret ja hiljaisuus säkeiden välissä.
Niitä Siionin virsiä Törmälehto veisaa. Yksin kotona tai illalla lapsille.
Koska valaissee kointähtönen. Tai Oi Herra, jos mä matkamies maan. Tai Kuule, Herra, minä uskon, auta epäuskoista.
Kesällä 2015 Törmälehto kävi pitkästä aikaa herättäjäjuhlilla. Hän tuli juhlapaikalle Sotkamoon bussilla Kajaanin Runoviikolta ja istui yksin seurapenkkiin.
– Ajattelin olevani ulkopuolinen. Sitten seurapuhuja sanoi, että kaikki ovat tulleet tänne omine kipuinensa. Körttiläisyydessä on paljon sellaista, joka minua liikuttaa.
Törmälehto miettii, ettei ehkä uskalla sanoa itseään körttiläiseksi, mutta jos kristityksi sanoisi, niin ehdottomasti körttiläiseksi.
– Körttiläisyys on aika radikaalia. Se tarjoaa mahdollisuuden uskoa niillekin, jotka eivät oikein tiedä, mihin.
Vankilana näyttäytyy usein se, missä toiset elävät. Itse rakentamiaan vankiloita on vaikeampi tunnistaa.
Viime kuukausina esikoiskirjailija on aiheensa ansiosta uinut sisään suomalaisen yhteiskunnan uskontokeskusteluun. Se on kapeaa, Törmälehto sanoo.
– Suomessa ei kuulu yleissivistykseen tuntea kristinuskoa. Keskustelu pelkistyy Suvivirteen.
Törmälehdolle on käynyt selväksi, että uskonnollisista piireistä lähteneille on julkisuudessa tarjolla uhrin rooli. Hän ei koe olevansa minkään yhteisön uhri. Edes hänen romaanissaan yhteisön näkökulma ei ole keskeinen.
Törmälehto on huomannut myös, että kun uskontoja ei tunneta, puhutaan niiden säännöistä. Uskonto voi toki olla vankila, mutta niin voi olla mikä tahansa muukin asia.
Vankeus ja vapaus ovat teemoja myös Törmälehdon romaanissa. Manuel ei osaa olla vapaa, vaikka on päässyt sissien vankeudesta.
– Kaikki yrittävät selvitä, tavalla tai toisella. Vankilana näyttäytyy usein se, missä toiset elävät. Itse rakentamiaan vankiloita on vaikeampi tunnistaa, Törmälehto sanoo.
Senkin hän on havainnut, että ihmiset eivät hahmota kristinuskon moninaisuutta. Kaikki eivät usko yhdellä tavalla eivätkä ole uskomatta yhdellä tavalla. Ei, hän ei ole kirjoittanut lestadiolaisuudesta, vaan helluntailaisuudesta. Ne ovat eri asioita.
Ihailen sitä pokkaa, sitä Jumalan hulluutta. Uskovat eivät coolistele, niin kuin lapseni sanoisivat.
Ja kun ei ymmärretä uskoa, ei voida käsittää myöskään uskon tuputtamista tai siitä luopumista.
– Jos oikeasti uskoo, että vastakkain ovat ikuinen ilo ja ikuinen kadotus, on maailman pienin asia, onko se noloa tai sattuuko uskollaan loukkaamaan toista. Samoin on valtava juttu luopua maailmankatsomuksesta, joka ulottuu ajasta ikuisuuteen.
Törmälehto muistuttaa, että eri asiat ovat normaaleja eri aikoina ja eri paikoissa.
– Uskonnollinen kokemuksellisuus ei ole ajassamme normaalia. Nyt sitä on jooga. Se, että vääntää itseään mitä kummallisimpiin asentoihin.
Törmälehdon mielestä uskonnollinen yleissivistys on tärkeämpää kuin koskaan. Hän tai hänen perheensä ei kuulu kirkkoon. Koulussa oleva esikoinen opiskelee elämänkatsomustietoa. Silti Törmälehto on lukenut lapsilleen Lasten Raamattua.
Hän on huomannut, että uskonasioista saattaa olla helpompi puhua muiden uskontojen edustajien kanssa kuin kristillistä kulttuuriperimää kantavien suomalaisten kesken.
– Pyhää etsivät ymmärtävät toisia pyhää etsiviä.
Kuva: Jukka Granström
Ilmoita asiavirheestä