Sata vuotta sitten, tammikuussa 1918, Kotimaa-lehti kertoi vasta itsenäistyneen maan kuulumisia. Se kirjoitti kauniilla fraktuuralla Kallion kirkossa järjestetyistä ensimmäisistä Kirkkopäivistä sekä kirkon ja valtion suhteista, muistutti kinkereistä ja mainosti rautasänkyjä ja hospitseja.
Kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, ilmestynyttä Kotimaata kannettiin tunnollisesti Suomen joka kolkkaan sekä myös ulkomaille. Etusivun tilaushinnastossa mainittiin erikseen hinnat Venäjälle ja Yhdysvaltoihin.
Lehdessä ilmestyi myös muutamia huolestuttavia kotimaanuutisia. Ajan tyyliin ytimekkäästi otsikoitu uutinen ”Surullista” kertoi, että elintarviketarkastuksissa sekä arkkihiippakunnassa että Kuopion hiippakunnassa oli pappiloista löydetty kätkettyjä viljavarastoja, joita ei ollut ilmoitettu viranomaisille.
Jotkut olivat nähneet heikossa elintarviketilanteessa tilaisuuden lisätuloihin, ja lehti tuomitsikin kovin sanoin sellaiset kristityt, ”jotka näinä raskaina ja kansallemme ja kirkollemme kohtalokkaina hetkinä tavoittelevat itselleen lainvastaisesti omia etuja unohtaen, mitä heidän asemansa Jumalan palvelijoina ja kansan kasvattajina vaatii”.
Muut uutiset olivat vielä hälyttävämpiä. Takasivulla kirjoitettiin lyhyesti otsikolla ”Sisäinen sekasortomme”, että venäläiset sotamiehet ja punakaartilaiset ovat yhdessä rosvonneet, mellastaneet ja tehneet kotitarkastuksia. Maata uhkasi nälänhätä ja ”sekasorto elintarvekysymyksen alalla”. Venäläisten sotilaiden poistuminen maasta oli yhä ratkaistavana. Levottomuuksia oli erityisesti Viipurin alueella.
”Yksityisten tapahtumain luetteleminen olisi yhtä ikävää kuin vastenmielistä: se sisältäisi vain sen, montako henkeä on sinä ja sinä päivänä murhattu tai kaatunut, montako taloa ryöstetty tai hävitetty, montako virkamiestä väkivaltaisesti pidätetty virasta”, Kotimaa kirjoitti.
Kaikkein kovinta kieltä lehti käytti vajaan palstan pituisessa kirjoituksessa. ”Häpeän puna poskillaan astuu Suomi vapaiden kansakuntien joukkoon”, alkoi kirjoitus. Tässä vaiheessa kuusihenkisen toimituksen jäsenet eivät useinkaan liittäneet nimeään tai nimikirjaimia juttujensa yhteyteen. Mielipiteellisiä juttuja ja uutistekstejä ei sata vuotta sitten erotettu toisistaan, vaan ylevä ja juhlallinen tyyli sekä kirjoittajien selvät asenteet näkyivät kautta lehden. Niin myös itsenäisen Suomen nykytilaa paheksuvassa jutussa, jonka kirjoittaja ei sanojaan säästellyt.
”Verikaartit hallitsevat, vuoroon murhaten, ryöstäen ja varastaen, vuoroon pitäen mielenosoituksia ikuisen rauhan ja ihanneyhteiskunnan tulemiseksi. Häpeästä suurin on se, että nuo punaiset sokeudessaan peittelemättä ilmoittavat haluavansa maassa säilyttää muukalaiset pahantekijät, jotka syövät maan elintarpeet, polttavat ja ryöstävät sen omaisuuden ja häpäisevät sen naiset.”
”Ei Suomen kansa tahdo verta ja tulta, joskin sosialistiset ’järjestys’kaartit sitä himoitsevat. Sen vuoksi on leikkaus tehtävä. Me uskomme ja odotamme, että hallitus käy kaikkiin käsillä oleviin keinoihin laillisen järjestyksen ja ihmishengen turvaamiseksi”, kirjoittaja totesi. Tätä tehtävää Kotimaa uskoi myös kansan suuren enemmistön hartaasti kannattavan.
Kirkkopäiviä ja rautasänkyjä, viljakätköjä ja vaatimuksia turvata laki ja järjestys. Tammikuun viimeisen perjantain Kotimaa oli ristiriitainen ja pahaenteinen. Seuraavalla viikolla tapahtui jotain epätavallista. Säännöllisesti ilmestynyt lehti jäi yllättäen tulematta. Ilmestymiskatko kesti lopulta lähes kolme kuukautta.
Syynä maan pääkaupungissa toimitustaan pitäneen lehden katkoon oli se, että seuraavana päivänä Kotimaan ilmestymisestä Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty. Punakaartit ottivat Helsingin haltuunsa. Suomessa alkoi sisällissota.
Verikaartit hallitsevat, vuoroon murhaten, ryöstäen ja varastaen, vuoroon pitäen mielenosoituksia ikuisen rauhan ja ihanneyhteiskunnan tulemiseksi.
Sodan etenemisestä ja rintamalinjojen kehittymisestä on siis Kotimaan sijaan etsittävä tietoa muualta. Valtakriisi, punaiset ja valkoiset joukot, poliittinen terrori, vankileirit. Noin 38 000 sodassa tai sen seurauksena kuollutta ihmistä. Kansan syvä kahtiajako, josta toipuminen kesti vuosikymmeniä ja jonka sovittelu jatkuu vielä tänäänkin, vuosisataa myöhemmin.
Kevään 1918 Kotimaa-lehdet eivät anna sodasta oppikirjamaista yleisesitystä. Kun lehden ensimmäinen numero julkaisutauon jälkeen ilmestyi, elettiin jo huhtikuun loppua ja sodan lopputulos alkoi olla selvä. Lehdessä kerrotaan illanvietoista saksalaisille sotilaille ja ilmoitetaan ”julkisen elämän” olevan sallittua pääkaupungissa jo iltayhdeksään saakka. Sotilassairaaloihin ja vankileireille kannustetaan toimittamaan hengellistä kirjallisuutta.
Myös Kotimaan julkaisuaikataulu palasi normaaliin.
”Tästä päivästä alkaen ilmestyy Kotimaa taas säännöllisesti entiseen tapaan. Sikäli kuin kulkutiet avautuvat liikenteelle aletaan lehteä lähettää maan eri osiin”, toimituksen lukijoilleen osoittamassa ilmoituksessa mainitaan.
Taistelut punaisten ja valkoisten välillä jatkuivat toukokuulle, mutta Kotimaa aloitti sodan jälkipuinnin heti ensimmäisessä numerossaan. Monelle palstalle leviävä kuvallinen pääjuttu oli paatoksellinen jatko sille, mihin lehti ennen taukoa jäi.
”Vihdoinkin – uusi päivä. Jälkeen tämän pitkän, pitkän vaikean ajan koittaa se sittenkin. Jälkeen myrskyisän kevättalven voittavat lopultakin valon voimat. Kyllä jo saimmekin sitä odottaa.”
Lehti muistuttaa lukijoita siitä, kuinka kovaa hintaa maa on maksanut. Se kirjoittaa surusta, joka nyt on vieraana monissa kodeissa.
Sitten retoriikka kovenee. Tragedia selitetään tavalla, joka nykyihmisen korviin kuulostaa hyisen kylmältä.
”Totisesti: kyynelten läpi Suomen kansa uuden päivän sarastusta tervehtii. Tiedämme: leikkaus oli tarpeellinen. Kun kuolettava myrkky on levinnyt johonkin ruumiinosaan, täytyy leikkauksen tapahtua. Se on tuskainen ja verinen. Mutta välttämätön se on. Muuten tulee kuolema ja varma perikato.”
Lehti kirjoitti uhreista, jotka ovat kuolleet kaikkien muiden puolesta ja pyhittäneet verellään maan, jota jälkipolvet viljelevät. Vaikka Kotimaa tapahtumista kirjoittaessaan käytti termiä veljessota, on selvää, kenen puolelle se konfliktissa asettui. Kirkollinen lehti näki valkoisen puolen sodan ainoana oikeutettuna osapuolena. Kirjoituksesta ja lehden linjasta käy ilmi, että Kotimaalle punaiset olivat kapinajoukkoa. Juuri he olivat levittäneet kuolettavaa ”luokkavihan, itsekkyyden, siveettömyyden ja jumalanpilkan” myrkkyä.
Sisällissota on siis ollut jonkinlainen puhdistus. Siitä urkenee ”uusi, onnellisempi Suomi, jossa itsekkyys ei enää kuninkoi kuten tähän asti, vaan jossa Jumala hallitsee”.
Jälkeen myrskyisän kevättalven voittavat lopultakin valon voimat. Kyllä jo saimmekin sitä odottaa.
Siinä missä ensimmäisen lehden pääkirjoituksen paatoksellinen ja kova retoriikka on omiaan kylmäämään sisällissotaa ajallisen etäisyyden turvasta tarkkailevan lukijan, sodan jälkeen huhti- ja toukokuussa ilmestyneiden numeroiden kokonaisuudet muodostivat paljon vivahteikkaamman kuvan.
Yksittäisiä punakaartilaisia Kotimaa ei lähtenyt demonisoimaan. Heitä lehti piti pikemminkin harhaanjohdettuina. Lehdessä ilmestyi kuulopuheisiin perustuneita tarinoita, joissa punaisen puolelle hairahtaneita miehiä kuvattiin sympaattisessa sävyssä. ”Miehistä näytti pari sangen tunnolliselta työmieheltä”, totesi eräs kirjoittaja Helsingissä taloonsa tunkeutuneista punakaartilaisista.
Vaikka Kotimaata kirjoitettiin ensisijaisesti valkoiselle yleisölle, lehden toimitus tuntui tiedostavan, että lukijoissa oli eri yhteiskuntaryhmien edustajia. Tämä ilmeni esimerkiksi vankileirejä koskevista uutisista. Niissä punavankien omaisille vakuutettiin, että vankeja kohdeltiin armeliaasti eikä huoleen ollut syytä. Myöhemmissä lehdissä vaadittiin vankileireiltä vapautuneille helppoa paluuta työelämään.
Lehti antoi ajoittain tilaa jopa poliittisesti vasemmalla olleille kirjoittajille. Muun muassa Matti Paasivuoren, Miina Sillanpään ja Väinö Tannerin allekirjoittama ”Oikeistososialistiemme julistus Suomen työväelle” julkaistiin myös Kotimaassa. Siinä allekirjoittajat tuomitsivat väkivallan ja totesivat, että työntekijöiden oli käytettävä asiansa edustamiseen vain parlamentaarisia keinoja.
Heti julistuksen alla tosin oli Kotimaan toimituksen kommentti, jossa oikeistososialistien puheenvuoro tuomittiin aivan liian myöhään tulleena.
Kotimaa-lehden kiivaimpien kirjoitusten perusteella sisällissodan syynä tuli pitää ensisijaisesti kansan luopumusta kristinuskosta. Kansallisen tragedian taustalla eivät olleet niinkään poliittiset tai taloudelliset kysymykset kuin kansakunnan jatkuva maallistuminen, jota kukaan ei ollut halunnut estää.
”Väärässä vapaamielisyydessä olemme suvainneet kaikkea. Vastoin yhteiskuntamme perustuslakeja ja rikoslakiamme olemme sallineet sosialistisen sanomalehdistön järjestelmällisesti istuttaa työväkeen Jumalan sanan ja Jumalan majesteetin pilkkaa, kylvää epäluottamusta ja vihaa kansanluokkien välillä, valheilla myrkyttää koko lukijakunnan henkinen ilmapiiri sekä riettailla ilmoituksilla helpottaa nuorison siveellistä turmeltumista. Tätä kaikkea vastaan vain kohautimme olkapäitä: ’Kyllä ääntä maailmaan mahtuu!’”, lehti soimasi.
Jopa uskonnonopetuksen vähentämisellä ja pyhäpäivien puutteellisella kunnioituksella oli lehden mielestä vaikutusta konfliktin syntyyn.
”Kaikki kuri ja käskyvaltojen kunnioitus katosi nuorisosta, eikä kuitenkaan kukaan johtomies korottanut ääntään pyhäpäivän pyhittämisen puolesta. Kansaamme pakanallistettiin hienostosta katurahvaaseen saakka. Ja kun usko Jumalan majesteettiin on sortunut, sortuvat myöskin inhimillisten lakien kunnioituksen viimeiset rippeet”, Kotimaa tykitti.
Kaikki kuri ja käskyvaltojen kunnioitus katosi nuorisosta, eikä kuitenkaan kukaan johtomies korottanut ääntään pyhäpäivän pyhittämisen puolesta.
Voittajienkaan ei nähty selvinneen sodasta puhtain käsin.
”Sivistyneistömme valtava enemmistö edelleen uskonnollisesti välinpitämätöntä, jopa antikristillistä”, muistutti Kotimaan toimittaja Verneri Louhivuori yhdessä harvoista nimellä julkaistuista kirjoituksista.
Louhivuori muistutti kirjoituksessaan, että toisin kuin jotkut väittivät, työväkeä oli ajautunut punakaarteihin tai Kansanvaltuuskunnan palkollisiksi monista eri syistä.
”On vääryyttä vaatia, että yksimielisesti työväestön olisi pitänyt nälkäkuoleman uhalla kestää siinä puristuksessa, missä kaikki elimme tai enemmän tai vähemmän taivuimme. Sillä ei porvarillinenkaan puoli niin aivan viaton ole rikoksiin tuona aikana. Se otti vastaan ja käytti tietensä väärää rahaa ennemminkin kun kärsi hankaluuksia”, Louhivuori kirjoitti.
Hän vaati porvaristoa luopumaan itsekkyydestä ja tarjoamaan työtä työväestölle. Tapahtuneiden rikosten tutkiminen tuli jättää viranomaisille.
”Älköön vaadittako toiselta yhteiskuntaluokalta enempää siveellistä ryhtiä kuin mitä itsellä on.”
Myös muualla lehdessä vedettiin tiukka raja yhtäältä rikollisten punakaartilaisten ja toisaalta rehellisen työväenluokan välille.
”On ollut valtiollisesti epäviisasta ja siveellisesti väärin käyttää saavutettua voittoa työväenluokan oikeutettujen vaatimusten torjumiseksi.”
Sivistyneistömme valtava enemmistö edelleen uskonnollisesti välinpitämätöntä, jopa antikristillistä.
Samalla kun konfliktin syypäitä etsittiin lehtien sivuilla, kansan tehtäväksi jäi toipua, tehdä parannusta ja surra. ”Kristityitä ajoi aika polvilleen”, Kotimaassa kirjoitettiin.
”Liika raskailta tuntuvat ne turman viestit, jotka päivä toisensa perästä on tuonut julkisuuteen. Erittäin raskas on se veriuhri, joka kristikansaltamme on vaadittu isänmaan yhteisessä suuressa kärsimyksessä. Siitä todistavat nekin ristit, jotka ovat tämän kirjoituksen päällä”, alkoi kahden konfliktissa kuolleen pappismiehen muistokirjoitus.
Vastaavia muistokirjoituksia ilmestyi kevään ja alkukesän kuluessa useita. Niissä korostui erityisesti yhteisön menetys. Työikäisten miesten ennenaikainen kuolema järkytti perheen lisäksi koko kylää.
”Ei olisi ollut varaa antaa pois tätäkään parhaissa voimissaan olevaa työntekijää Jumalan elovainioilta”, todettiin Vihdin kirkkoherran apulaisesta, pastori Urho Peltosesta.
Maanviljelijässä Artturi Hiidenheimossa oli Etelä-Suomi kadottanut yhden taitavimmista maanviljelijöistään. ”Kristikansan riveihin jää suuri aukko hänen jälkeensä”, lehdessä todettiin. Hiidenheimon kerrottiin nauttineen suurta luottamusta ”jalosti ajattelevana, lämminsydämisenä, avarakatseisena kristittynä miehenä”.
Kun lehden ilmestyminen varmistui, siinä alettiin taas julkaista ilmoituksia ympäri Suomea. Loppukevään ja alkukesän aikana Kotimaassa ilmestyi useita kuolinilmoituksia, joissa omaiset muistelivat sodan uhreja. Niiden kuvaukset olivat muistokirjoituksia tiiviimpiä, mutta menetyksen tunne välittyy nykylukijalle asti. ”Katkeralla surulla ilmoitamme”, alkoi moni ilmoitus. Joissakin ilmoituksissa mainittiin taisteluissa kuolleeksi kaksi veljeä tai isä ja veli. ”Kutsuttiin pois murhaajakäden kautta”, kirjoitettiin yhdessä. Joissakin ilmoituksissa oli kaikuja marttyyrinkuolemasta. Haminan kirkkoherra Uuno Mikael Renvall ”sai vereen asti todistaa rakkaasta Herrastaan, joka otti hänet kotiin” Kouvolassa.
Toisinaan ilmaisu oli koruttomampaa: ”Jumalan tiet ovat ihmeelliset”, päättyi yksi ilmoitus.
Kuolinilmoituksella muistettiin poikkeuksetta vain sodan valkoisia uhreja. Punaisella puolella taistelleet miehet näkyivät lehdessä anekdootteina. Niiden sävy oli sentimentaalinen, ja tarinat olivat korostetun uskonnollisia. Yhdessä kertomuksessa sotilassairaalassa kuolemaa tehnyt kaartilainen sai kuulla Jumalan sanaa ja liittyä viime hetkinään yhdessä muiden vuoteellaan makaavien miesten kanssa veisaamaan virttä, toisessa kuolemaantuomittu ”kolmikertainen murhamies” todisti vankityrmänsä ikkunasta Jeesuksesta ohikulkijoille.
Kotimaassa uutisoitiin sodan tappioista ja tuhoista laajasti varsinkin silloin kun ne koskettivat kirkkoa. Lehdestä saattoi lukea esimerkiksi Noormarkun 1700-luvulta peräisin olleen kirkon tuhoutumisesta sodassa pääsiäislauantaina 30. maaliskuuta. Kotimaa kertoi tuhoista ja kirkkotilojen häpäisyistä ympäri Suomea. Välillä lehti välitti eteenpäin laajasti liikkuneita huhuja ja joutui myöhemmin kertomaan, etteivät huhut pitäneet paikkaansa. Lehti esimerkiksi pahoitellen korjasi, että aiemmista tiedoista poiketen Ruoveden kirkkoherraa ei ollut ristiinnaulittu. Sen sijaan kyse oli ollut Längelmäen kirkkoherrasta, joka oli ammuttu.
Erittäin raskas on se veriuhri, joka kristikansaltamme on vaadittu isänmaan yhteisessä suuressa kärsimyksessä.
Vaikka sodanjälkeiset Kotimaa-lehdet ovat ajoittain ristiriitaista luettavaa, yksi viesti nousee esiin johdonmukaisesti joka numerosta. Näin sen sanoittivat hyväntekeväisyysjärjestöjen puolesta kirjoittavat helsinkiläisnaiset:
”Tämä elämä ei ilman muuta voi lähteä jatkumaan siitä kohdasta, missä se punaisen kapinan alkaessa raa’asti syöstiin totutuilta raiteiltaan. Tulevaisuuteen uskova mieli käsittää, ettei tämä sota ja kaikki sen kauhut ilman syytä ole vyöryneet ylitsemme. – – Nekin meistä, jotka ennen viimeksikuluneita aikoja ovat eläneet aivan huoletonta elämää, ovat nyt saaneet käsityksen hädästä, kärsimyksestä ja taistelusta jokapäiväisen leivän puolesta.”
Vaikka sota oli ohi, tuoreella Suomella oli edessään kasoittain ongelmia. Jo ennen itsenäisyyttä alkanut elintarvikepula oli huutava.
”Me tiesimme kaikki, ettei maassamme oleva vilja riittänyt täysin edes niihin supistettuihin annoksiin, jotka olivat kullekin määrätyt ja että myöskin perunasato oli ollut tavallista paljon pienempi, mutta me toivoimme kuitenkin voivamme jotenkuten tulla toimeen kunnes Jumala armossaan uutiseen auttaisi”, Kotimaa kirjoitti.
Kirjoituksissa peräänkuulutettiin säästäväisyyttä, keskinäistä avuliaisuutta ja toinen toiselleen jakamista sekä ”ennen kaikkea tyytyväistä ja kärsivällistä mieltä”. Kotimaa kannusti auttamaan huonompionnisia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Artikkelien välissä tai mainosten joukossa oli lähes joka lehdessä Kotimaan oma ilmoitus.
”Muistakaa hätää kärsiviä! Muistakaa puutetta kärsiviä!” lehti vetosi.
Erityisesti pelättiin, että osa hädänalaisista ei kehtaisi hakea apua julkisesti. Lukijoita kannustettiinkin lähestymään näitä ”kainoja köyhiä”, ohjaamaan heitä avun pariin ja auttamaan heitä itse.
”Olemme nähneet, mihin itsekkyys vie. Nyt on taitettava niskat siltä. Missä sitä ei saa aikaan Jumalan armo ja veljien hätä, siellä on ’kristillisen esivallan’, jollainen meillä ainakin nimellisesti vielä on, voimakkaalla kädellä tartuttava sorrettujen auttamiseksi mammonan palvelijain kaikkea kuristavasta kädestä. Vapaus ei ole annettu sitä varten, että yleisen hätätilan johdosta tunnottomat keinottelijat saisivat rauhassa rikastua.”
Epätoivoisia lehti rohkaisi katsomaan tulevaisuuteen rohkeasti:
”’Vaikka kokee, eipä hylkää Herra!”
Kuva: Leike Kotimaa-lehdestä vuodelta 1918.
Sitaatit kappaleiden välillä ovat sadan vuoden takaisista Kotimaa-lehdistä.
Ilmoita asiavirheestä