Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli järjesti maanantaina Siuntiossa jumalanpalveluskoulutuksen, jossa pohdittiin, millainen nykypäivän kirkon pitäisi olla. Asiaan ottivat kantaa muun muassa toimittaja Johanna Korhonen (kuvassa) ja kapitulin maallikkojäsen Lauri Kopponen (kuvassa).
Kopposen mukaan perinteinen suomalainen kristillisyys on ollut hieman kärjistäen sellaista, että kirkko määrittelee ylärakenteessaan oppinsa ja kannanottonsa ja jakaa ne auktoriteettiinsa nojaten yläviistosta jäsenilleen. Hänen mukaansa voitaisiin puhua jopa alamaiskristillisyydestä. Tällainen järjestelmä ei toimi enää. Kopposen mukaan yhä vahvemmaksi on noussut riippumattomuuteen, yksilöllisyyteen, kokemuksellisuuteen, tasa-arvoon ja perusoikeuksien kunnioittamiseen ja suvaitsevaisuuteen nojaava ajattelu, joka suhtautuu torjuen tai epäluuloisesti auktoriteetteihin ja perinteisiin instituutioihin.
Kopposen mielestä suomalaista kristillisyyttä pitäisi vahvistaa siten, että kirkko näyttäytyisi vähemmän opillisena ja enemmän pragmaattisena eli käytännöllisenä. Oppia hän ei kuitenkaan pidä turhana.
– Kirkollamme on oma ajan saatossa kehittynyt identiteettinsä, johon luonnollisesti sisältyy olennaisena osana myös opillinen aines. Kysymys on enemmän siitä, miten kirkko haluaa tänä päivänä profiloitua. Olemmeko mennyttä maailmaa haikaileva, kaukainen, opinkappaleitamme korostava ja niitä pahaa maailmaa vastaan puolustava linnoitus vai kristillistä ilosanomaa elämän keskellä todeksi elävä ja välittävä avoimen vuorovaikutuksellinen yhteisö.
Johanna Korhonen sanoi pitävänsä vääränä tulkintaa, jonka mukaan suomalaiset olisivat nykyään ”epähengellisiä” tai ”maallistuneita”.
– Sen sijaan ei liene väärin arvata, että he nykyään arvostavat itsenäistä ajattelua ja vapaita valintoja. Yleiseksi noussut gallupvastaus ”en tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu” on rehellinen ja tosi. Usko ja toivo ovat sitten toinen asia. Tietämisen rajan tunnistaminen on ajattelevan ihmisen älyllstä rehellisyyttä, jota ei tule automaattisesti tulkita esimerkiksi ”maallistumiseksi”.
Hän sanoi, että kulttuurisen murroksen keskellä elävän kirkon käytännön elämän olennaisin substantiivi ei ole enää julistus, vaan kutsu.
– Julistus tulee ylhäältä, tietää paremmin, neuvoo ja vaatii. Kutsu esitetään silmän korkeudelta, vastaanottajaa kunnioittaen, ja kutsuja itse elää viestinsä todeksi. Kirkko on, sen tulee olla, rakkausorganisaatio. Sillä on taakkanaan historiaa myös kuri- ja kontrolliorganisaationa. Tämä historia poistuu kulttuurisesta muistista hitaasti, ja se vaikuttaa siihen, miten kutsumme kuullaan.
Koulutuksessa puhuivat myös piispa Irja Askola ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.
Ilmoita asiavirheestä