Kun lähihoitaja Arja Heino, 53, päätti hakea opiskelemaan sosionomiksi Porin Diakiin, hänellä ei käynyt mielessäkään vaihtoehto ryhtyä diakoniksi.
Opintojen alettua kävi ilmi, että hän oli vahingossa laittanut rastin kohtaan, jossa ilmaistaan halukkuus myös diakoniopintoihin.
– Vuorokauden kipuilin asiaa ja juttelin myös opinto-ohjaajan kanssa. Sitten päätin, että tämä voi olla ihan hyvä juttu. Uskon Jumalaan ja minulla on kristilliset arvot. Nyt koen vahvasti, että Herra on ollut huumorintajuinen johdatellessaan minua.
Kirkon aloille opiskelevat kokoontuivat toukokuussa Turun arkkihiippakunnan järjestämään kaksipäiväiseen KiTOS-seminaariin Viherlahden leirikeskukseen Merimaskuun. Mukana omaa kutsumustaan ja seurakuntaharjoittelukokemuksiaan työstämässä oli 10 teologiopiskelijaa ja 10 sosionomi-diakoniopiskelijaa.
Seminaarin aikana leiriläiset kokivat karuissa merimaisemissa niin myrskyä ja lumisadetta kuin auringon häikäisyäkin. Samalla mielen myrskyille oli tilaa päästä esiin ja tyyntyä hiippakuntapastori Pauliina Järvisen ja hiippakuntasihteereiden johdatellessa keskustelutilanteita.
Miksei minusta olisi tähän?
Toisten auttaminen on ollut Arja Heinolle aina tärkeää. Diakonina hän saa tehdä arvojensa mukaista työtä. Aiemmat työkokemukset lastensuojelulaitoksesta ja perhekuntoutuksesta tuntuvat hyvältä pohjalta, josta voi ammentaa myös diakoniatyössä.
Silti Heino on huomannut opintojensa aikana muutaman kerran ajattelevansa, onko hänestä tähän.
Avoimet, rehelliset ja luottamukselliset keskustelut opiskelukavereiden kanssa ovat olleet Heinolle tärkeitä ja auttaneet pääsemään epäilysten yli. Itseluottamus on kasvanut vähitellen opintojen edetessä ja erityisesti seurakuntaharjoittelun myötä.
– Nyt ajattelen, että miksei minusta olisi tähän. Toivon saavani tulevaisuudessa tehdä monipuolista työtä pienessä seurakunnassa.
Lastentarhanopettajasta papiksi
Juha Yli-Jaakkola, 35, on aina ollut kiinnostunut teologiasta. Jo nuorena hän sai tuntumaa seurakunnan työhön esimerkiksi leiriavustajana kehitysvammaisten diakonia-leireillä.
Opiskeluvalintojen koittaessa Yli-Jaakkolan kaverit kuitenkin varoittelivat, että teologisessa tiedekunnassa on melko kriittinen suhtautuminen uskonasioihin ja kehottivat häntä varjelemaan uskoaan.
– Niinpä lähdin armeijan jälkeen opiskelemaan lastentarhanopettajaksi ja tein sitten töitä päiväkodissa seitsemän vuotta. Ne olivat antoisat kasvun vuodet.
Neljä vuotta sitten Yli-Jaakkola hakeutui Perheniemen evankeliselle opistolle eräänlaiseen opetuslapseuskoulutukseen, jossa opiskeltiin Raamattua ja tehtiin kouluvierailuja, kohdattiin ihmisiä ruotsinlaivoilla ja keskusteltiin muslimien kanssa.
– Jumala alkoi puhua minulle, että olisiko nyt niiden teologian opintojen aika. Hain ja pääsin opiskelemaan Helsingin teologiseen tiedekuntaan vuonna 2014. Koin, että vähän päälle kolmekymppisenä oli juuri oikea aika aloittaa siellä.
”Varjelen uskoa pitämällä sisimpäni auki”
Yli-Jaakkolalle on ollut tärkeää tajuta, että Jumalan kutsuun voi vastata keskeneräisenä. Jumala varustaa matkalla ja vähitellen omat lahjat tulevat yhä paremmin käyttöön. Seurakuntaharjoittelussa hänelle kirkastui, että hänen kannattaa hyödyntää saarnoissaan tarinamuotoa.
Omaa uskoaan Yli-Jaakkola varjelee pitämällä sydämensä ja sisimpänsä auki. Hän haluaa ilmaista itseään opiskeluesseiden lisäksi luovan kirjoittamisen avulla. Laulutekstien lomassa hän aikoo kirjoittaa romaanin hengellisestä matkasta.
– Enää en pelkää kohdata kriittisiä teologian tutkimustuloksia tai muiden ihmisten mielipiteitä Jumalasta ja Raamatun totuudenmukaisuudesta. Koen seisovani vahvalla Kristus-kalliolla.
– Isompi ongelma opiskelussa on ollut oma tunnollisuuteni. Esseitähän voisi hioa loputtomasti. Vaimo onneksi muistuttaa, ettei joka kurssista tarvitse saada kiitettävää arvosanaa.
Viime syksynä tehty matka Intiaan avasi Yli-Jaakkolalle kutsun palvella myös lähetyskentällä. Hänen on tarkoitus lähteä Intiaan uudelleen.
– Siellä ymmärsin lähetystyön kokonaisvaltaisuuden. Lähetystyö on konkreettista rakkautta, jonka olennaisena osansa on tarjota ruokaa nälkäiselle tai rakentaa katto orpojen ja leskien turvataloon. Lähetyskentällä julistus ja diakonia kulkevat aina käsi kädessä.
”Opintojen myötä löysin paikkani ja uskoni”
Mari Hemming, 35, valmistui alun perin pukuompelijaksi ja sittemmin koulunkäyntiavustajaksi. Hän on tehnyt töitä myös kehitysvammaisten parissa.
Toiveissa siintelivät lastentarhanopettajaopinnot, mutta hän päätyikin opiskelemaan sosionomi-diakoniksi.
– Taustani on melko uskonnoton, meillä oli tapakristillinen lapsuudenkoti. Ihmettelin opintojen alkuvaiheessa, onko minulla oikeutta olla täällä. Nyt olen kuitenkin löytänyt paikkani ja myös uskoni.
Hemmingillä oli melko stereotyyppinen käsitys siitä, mitä kirkon töissä oleminen merkitsisi. Häntä mietitytti, sopiiko hän muottiin. Sittemmin silmät ovat avautuneet opintojen ja harjoittelujen myötä sille, että myös kirkon työtä voi tehdä hyvin monin eri tavoin.
Opinnot ovat tarjonneet Hemmingille tasaisin välein yllätyksiä, jotka ovat hänelle tärkeä osa kutsua ja kutsumusta.
Opintojen loppuvaiheessa Hemming on jo aivan varma, että haluaa tehdä töitä seurakunnassa. Hän haluaa kohdata ihmisiä syvällisesti ja tehdä työtä sydämellä. Tähän seurakunta tarjoaa hyvät puitteet.
– Koen, että minut on johdatettu Diakiin opiskelemaan. Jumala on nähnyt minussa jotakin sellaista, että minulla olisi annettavaa diakonina.
– Myös teologia on alkanut kiinnostaa minua yhtä enemmän. Joskus myöhemmin haluan vielä opiskella papiksi. Mutta etenen nyt tutkinto kerrallaan.
”Vihaan lokerointia”
Kaikki kolme kiittelevät kaksipäiväistä KiTOS-seminaaria antoisaksi ja ajatuksia herättäväksi. Erityisen merkityksellistä heille oli, että yhteisessä kohtaamisessa työalarajat ylittyivät jo opiskeluvaiheessa.
– Sillä on järjettömän suuri merkitys. Vihaan lokerointia. On huikeaa ja mielenkiintoista miettiä asioita yhdessä ja tajuta, että vaikka olemme erilaisia ihmisiä ja opiskelemme eri aloille, on valtavasti asioita jotka yhdistävät, Mari Hemming sanoo.
Myös Arja Heinon mukaan on hyvä keskittyä siihen, mikä yhdistää, eikä aina siihen, mikä erottaa.
– Seurakunnissa tulemme joka tapauksessa työskentelemään yhdessä, joten olisi kaukaa viisasta tehdä jo opiskeluaikana enemmän työalarajat ylittävää yhteistyötä, Juha Yli-Jaakkola toteaa.
Haastateltavilla on myös yhteinen näky siitä, että tulevaisuuden kirkossa työntekijä on yhä enemmän toiminnan mahdollistaja ja vapaaehtoiset ovat yhä merkittävämmässä roolissa.
– Vapaaehtoistoiminta on minulla erityisesti sydämen alla. Ihmisten lahjat pitää huomata ja heitä on kannustettava ottamaan ne käyttöön seurakunnassa yhteiseksi hyväksi, Heino pohtii.
Vapaaehtoistoiminta olisi haastateltavien mukaan myös oiva tapa kotouttaa maahanmuuttajia ja tarjota mielekästä tekemistä ja elämän sisältöä työttömille. Näistä ihmisryhmistä voisi löytyä ratkaisu siihen, että vapaaehtoistyö on seurakunnissa nykyään yhä iäkkäämpien harteilla.
Syvien kysymysten äärellä
KiTOS-seminaari koettiin intensiiviseksi ja sen lopullisen annin arveltiin avautuvan vasta ajan kanssa. Piispa Kaarlo Kallialan läsnäoloa leirillä kiitettiin ja hiippakunnan koettiin olevan aidosti kiinnostunut tulevista työntekijöistään. Monelle oli huojentavaa kuulla, miten samanlaisia kysymyksiä muilla samassa opiskelutilanteessa olevilla oli mielen päällä, iästä ja muusta elämänkokemuksesta riippumatta.
Leirillä käytiin läpi syviä kysymyksiä. Sovinko alalle? Saanko töitä? Miten tulen jaksamaan ja selviämään työajattomassa työssä? Mistä ammennan käytännön raamattuosaamista seurakunta-arjen tarpeisiin? Miten on työturvallisuuden laita haastavissa kohtaamisissa? Mikä on Pyhän hengen rooli luterilaisissa seurakunnissa? Onko papin rippisalaisuus kaikissa tilanteissa murtumaton? Miten saavutan ja säilytän työssäni luottamuksen? Miten työnohjaus on kirkossa järjestetty?
– Meitä tulevia diakoneja on mietityttänyt, että diakoniatyön tarve tuntuu jatkuvasti kasvavan yhteiskunnassa, mutta virkoja jätetään silti täyttämättä eläköitymisten yhteydessä tai niitä yhdistellään ja lakkautetaan. Väkisin tulee mieleen, opiskelemmeko työhön, jota ei jatkossa olekaan tarjolla, Hemming ja Heino pohtivat.
Helppo ei ole työtilanne tulevilla papeillakaan, varsinkaan Etelä-Suomessa. Jo pelkästään kesäteologin paikkaa saattaa hakea monta kymmentä henkilöä.
– Kun on sydämen polte auttaa muita, se nostaa turhautumisen ja epäilysten hetkistä. Aika näyttää sitten työtilanteen, Heino summaa.
Kuva: Emilia Karhu
Lue myös:
Opiskelijat kurovat umpeen työalojen välisiä kuiluja – ”Olemme vielä muovattavissa”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Ilmoita asiavirheestä