Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä esiintyi 1970-luvulla kaksi toistaan poikkeavaa käsitystä vanhurskauttamisesta, toteaa TM Hanna Nurminen väitöskirjassaan Jumala vai minä?
Nurminen kutsuu vanhurskauttamiskäsityksiä armolinjaksi ja pyhityslinjaksi. Ne poikkeavat hänen mukaansa toisistaan niin paljon, että niiden ei voi katsoa esittävän samaa vanhurskauttamiskäsitystä.
Teologian erot syntyvät jo vanhurskauttamisopin edellytyksissä, erityisesti käsityksissä synnistä sekä käsityksissä Kristuksen työstä ja ihmisen ratkaisuvallasta, ja ne näkyvät Nurmisen mukaan selvinä koko teologian läpi.
”Keskeisin ero kilpistyy kummankin linjan pääopetukseen: Kristityn vanhurskaus on armolinjalla yhtäältä Jumalassa olemista ja elämistä eli yhdistymistä Jumalan kanssa vaikkakin itsessään kokonaan syntisenä ja samalla juuri union [ykseyden] vuoksi Jumalan kokoaikaisessa anteeksiantamuksessa ja suosiossa elämistä. Siten myös saarnan ja opetuksen kärki suuntautuu Kristuksen ja Kristuksen töiden näyttämiseen kristityn vanhurskautena”, Nurminen kirjoittaa väitöskirjassa johtopäätöksissä.
”Pyhityslinjalla vanhurskaus on relaatiota, ihmisen suhdetta Jumalaan ja Jumalan suhdetta ihmiseen. Tässä suhteessa Jumala antaa tarjolle pelastuksen ja välineet sen ylläpitämiseen, mutta ihminen itse valitsee uskon ja säilyttää vanhurskauttaan. Forenssisesti [oikeudellisesti, ihmisen ulkopuolella tapahtuva] orientoitunut vanhurskauttaminenkin kääntyy kristityn omassa varassa olevaksi ”armon” eli tässä yhteydessä absoluution [synninpäästö] käyttämiseksi. Tällöin saarna ja opetus suuntautuvat luonnollisesti kristityn oikeanlaisen elämän opettamiseen.”
Armolinjan ja pyhityslinjan vanhurskauttamiskäsitykset tuovat Nurmisen mukaan eron myös opetuslinjojen eettiseen ajatteluun. Molemmissa voidaan nähdä kristityn tekevän samanlaisia eettisiä tai elämään liittyviä ratkaisuja, esimerkiksi täysraittius, mutta käytös motivoituu vastakkaisilla tavoilla.
”Armolinjalla ratkaisuihin ajaa rakkaus vanhurskauteen ja Jumalan mielen mukaisen tien vapaa etsiminen, kun taas pyhityslinjalla ratkaisuun ajaa rangaistuksen pelko (toisenlainen teko voi viedä uskon ja tuoda kadotuksen), teon ansioittavuus (teolla säilytetään uskoa) ja seurakuntayhteyden menettäminen (toimimalla toisin menettää seurakunnan jäsenyyden ja todistuksen)”, Nurminen toteaa väitöskirjansa lopussa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla käytyjen teologisten keskustelujen tausta oli liikkeen hajaannuksessa 1960-luvalla ja myös lestadiolaisuuden aiemmissa hajaannuksissa.
Hanna Nurmisen systemaattisen teologian alaan kuuluva väitöskirja Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa tarkastetaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 17.9. Vastaväittäjänä on Itä-Suomen Yliopiston dosentti Tomi Karttunen.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Arkistojen aarteita: Lestadiolaisen hajaannuksen juurilla
Ilmoita asiavirheestä