Kirjailija-käsikirjoittaja Annina Holmberg, 53, saattohoiti vanhempansa peräjälkeen. Kokemus vei jaksamisen äärirajoille ja opetti, että ihminen on ihminen loppuun saakka, hän kertoo Askel-lehden haastattelussa. Terhokoti ja ortodoksinen kirkko kannattelivat vaikeimpien vaiheiden yli. Kokemukset ovat herättäneet kirjailijassa halun puhua arvokkaasta kuolemasta.
– Koen vahvaa elämän nälkää näiden kuoleman laaksossa kuljettujen vuosien jälkeen. Välillä huomaan haukkovani kuin happivajeessa. Se ei tarkoita, ettenkö surisi ja kaipaisi yhä.
Helsingin Kumpulassa perheineen asuva Holmberg on pysynyt arjessa kiinni kolmen aikuistuvan lapsensa Irinan, Mitjan ja Katinkan ansiosta. Aviomies Jarski ja lapset ovat olleet korvaamaton tuki vaikeina hetkinä.
Vuosikausien hälytystilan päättyminen nosti pintaan valtavan väsymyksen
Annina Holmbergin vuosi on mennyt tavalliseen arkeen totutellessa. Teatterimaailman kaksi suurta vaikuttajaa Ritva ja Kalle Holmberg, Anninan vanhemmat, poistuivat elämän näyttämöltä peräjälkeen muutaman vuoden sisällä. Ensin äiti kesällä 2014, sitten isä viime syksynä.
Kun vuosikausien hälytystila sairauksien ja saattohoitojen keskellä hellitti, ei ensimmäisenä pintaan tullutkaan suru vaan valtava väsymys. Perheen ainoana lapsena Annina oli yksin vastuussa monesta sellaisesta asiasta, jonka sisarukset yleensä jakavat keskenään. Oma perhe Helsingin Kumpulassa vaati myös huomiota, mutta piti samalla pystyssä.
Vasta kuluneena kesänä surulle on tullut tilaa tehdä yllätyshyökkäyksiään. Suvun mökit Savossa ja Ruovedellä ovat Anninalle erityisiä paikkoja ikävöidä isää.
– Välillä olen huomannut tuntevani siitä huonoa omaatuntoa. Totta kai suren yhä äitiäkin, mutta mökillä isä oli läsnä kaikessa ja hänen poismenonsa on myös tuoreempi asia.
”Onko sillä aidosti merkitystä, kuoleeko kärsivä ihminen nyt vai kuukauden päästä?”
Raskaista vuosista huolimatta Annina Holmbergissa on elinvoimaa ja karismaa. Myös toimittaja Susanne Päivärinta ihmetteli Anninan valoisuutta A-studion eutanasiakeskustelussa, johon tämä osallistui viime syksynä, vain pari viikkoa isänsä kuoleman jälkeen.
– Olin silloin vielä aika sumussa ja hämmennyin vähän toimittajan huomautuksesta. Olen alusta asti halunnut osallistua hyvästä kuolemasta käytyyn keskusteluun. En kuitenkaan asiantuntijana tai ainoan oikean totuuden äänitorvena.
Ritva ja Kalle Holmberg saivat kumpikin kuolla Terhokodin parhaassa mahdollisessa hoidossa, mutta kummankin kohdalla tytär joutui käymään väsyttävän taistelun hoitopaikasta.
– Etenkin isän kohdalla se oli työn ja tuskan takana. Ensimmäinen lääkäri katsoi vain pelkkiä arvoja ja totesi, ettei tämä ihminen tällä hetkellä ole kuolemassa leukemiaan. Raivostuin, koska isä ilmiselvästi oli kuolemassa. Arvot heittelivät päivästä riippuen. Onneksi ylilääkäri katsoi kokonaisuutta, eikä asiassa enää ollut mitään epäselvää.
Myrkkykapselin ottaminen ei Anninasta tunnu hyvältä tavalta lähteä, mutta läheisten kuolinkamppailun seuraaminen on herättänyt kysymyksen kärsimyksen pitkittämisen tarkoituksesta.
– On myös vaikea luottaa siihen, että saattohoito järjestyisi aina oikealla tavalla. Entä ne, joilla ei ole ketään tappelemassa heidän puolestaan? Entä onko sillä aidosti merkitystä, kuoleeko kärsivä ihminen nyt vai kuukauden päästä?
Ylösnousemus tuli todelliseksi: ”Tunnen tuonpuoleisen läsnäolon”
Terhokodin lisäksi Holmbergien tärkeä tuki sairauden aikana oli ortodoksinen kirkko. 1960-luvun radikaaleina vuosina koko perhe erosi luterilaisesta kirkosta. Anninan ollessa aikuisuuden kynnyksellä vanhemmat tutustuivat ystävänsä hautajaisissa isä Ambrosiukseen, joka houkutteli heidät jouluksi Valamoon. Syttyi jotain, jonka seurauksena perheenjäsen yksi toisensa jälkeen liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, etunenässä vähän yli parikymppinen Annina.
– Vanhempien sairastaessa kirkko tarjosi meille kaiken hengellisen tuen, mitä oli saatavilla. He tekivät kotikäyntejä, järjestivät sairaanvoiteluita ja ehtoollisia kotona. Athoksella, Lintulassa ja Valamossa rukoiltiin. Se tuntui uskomattoman lohduttavalta.
Vuosien saatossa Annina on viettänyt lukuisia pääsiäisöitä kirkossa. Ylösnousemuksen laulut ja lukemattomat ”Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi” -toivotukset ovat imeytyneet syvälle. Menneet vuodet ovat tehneet pääsiäisen sanomasta entistä todellisemman.
– Tuli konkreettinen ymmärrys, että kaikki ei tosiaankaan ole tässä. Kyse ei ole hörhöilystä tai kummitusten näkemisestä vaan siitä, että tunnen tuonpuoleisen läsnäolon.
Surun yli ei voi hypätä
Yhteisestä uskosta huolimatta taiteilijapariskunta suhtautui lähestyvään kuolemaan hyvin eri tavoin. Ritva Holmbergin ensimmäinen pääsiäinen sytostaattien keskellä vuonna 2013 oli vaikea.
– Äiti ei yksinkertaisesti halunnut kuolla. Pääsiäistekstit kuitenkin muistuttivat häntä koko ajan lähestyvästä kuolemasta. Hän koki olevansa huono uskovainen.
Kalle Holmberg puolestaan koki ensimmäisen pääsiäistä edeltävän paaston ajan leskeksi jäätyään hyvin lohdullisena. Yksin jääminen yli 50 vuotta kestäneen yhdessäolon jälkeen oli musertavaa. Hiljaiset ristintietä kulkevat palvelukset vastasivat hänen tunnetilaansa.
– Isä halusi melkein asua kirkossa. Mutta kun pääsiäisyö koitti, valot syttyivät ja olisi pitänyt alkaa ilakoimaan, isä ei päässyt siihen mukaan.
Annina myöntää ensin ihmetelleensä isänsä reaktiota, kunnes hän ymmärsi, että pääsiäisen ilo ei ollut samassa tahdissa surevan mielialan kanssa.
– Vaikka isä oli valtavalla hartaudella valmistautunut pääsiäiseen paastoten, lukien ja kirkossa käyden, ei akuutin surun yli voi hypätä kilvoittelemalla.
”Sairaus voi tehdä rakkaastakin ihmisestä itsekeskeisen”
Annina haluaa myös ravistella myyttiä siitä, että kristitylle kuoleman kohtaaminen olisi kevyttä. Saati että ihminen kuoleman kynnyksellä erityisesti pyhittyisi. Kuolemaa ei voi opetella.
Myös perheen totunnaiset roolit saattavat mennä uusiksi. Isänsä kipunoivan temperamentin perinyt Annina joutui etsimään itsestään järjen äänen, joka ennen oli ollut äidin rooli perheessä.
– On järkyttävää nähdä, miten sairaus voi tehdä rakkaastakin ihmisestä itsekeskeisen. Sairastunut voi esimerkiksi olla vieraille tosi hurmaava, mutta omaiset näkevät toisen puolen.
Ritva Holmberg halusi tavata mahdollisimman paljon vieraita loppuun asti. Annina kokee, että äidin käytös johtui osittain kuolemaan liittyvästä ahdistuksesta.
– Olimme isän kanssa välillä ihan nääntyneitä jatkuvaan kestitsemiseen. Äiti aina skarppasi kauheasti vieraiden läsnäollessa, mutta jälkeenpäin hän romahti. Monet päivittelivät, että onpa Ritva hyvän näköinen sairaudesta huolimatta. Isä mutisi minulle kerran, että mottaa seuraavaa, joka asiasta vielä mainitsee.
Uskonnolliset tekstit rauhoittivat
Sairas ihminen tarvitsee apua myös uskon harjoittamiseen. Etenkin Kalle Holmbergille oli tärkeää päästä kirkkoon vielä ihan elämän loppuvaiheilla. Palvelushetki järjestettiin kotikirkkoon Liisankadulle. Uspenskin katedraaliin hän ei olisi enää jaksanut.
– Kirjapinojen keskellä eläneet vanhempani toivoivat myös, että heille luetaan ääneen. Vähitellen jäljelle jäivät vain uskonnolliset tekstit. Niillä oli rauhoittava vaikutus.
– Lääkkeet ja kivut vaikuttavat siihen, ettei ihminen enää jaksa välttämättä keksittyä rukoukseen. Se ei tee ihmisestä huonoa uskovaista, Annina huomauttaa.
Aikuinen orpo – ”Nyt kaikki ratkaisut ovat täysin omiani”
Läheisen sairastaessa akuuttia parantumatonta sairautta omaisilla on aikaa valmistautua. Silti kuolinhetki yllättää. Annina muistaa primitiivisen itkun, jota he isän kanssa yhdessä itkivät, kun Ritva henkäisi viimeisen kerran.
Kalle Holmbergin oma hetki koitti kaksi vuotta myöhemmin. Kenties suru avasi portin uinuvalle leukemialle.
Annina myöntää, että aikuisen orvon olo on aika kummallinen. Silloin viimeistään täytyy uudella tavalla kasvaa vastuunkantajaksi.
– Väheksymättä oman perheeni tukea, vielä keski-ikäisenäkin suhde vanhempiin on helposti sellainen, että mitä tahansa elämässä tulee eteen, voi ottaa puhelimen kouraan ja kaataa menemään. Nyt kaikki ratkaisut ovat täysin omiani.
Annina muistaa lämmöllä isä Sergiuksen, Ina ja Tito Collianderin pojan, toteamuksen, kun heidät vuosia sitten esiteltiin Valamossa ensimmäistä kertaa.
– Hän katsoi minua ja sanoi, että niin, me olemme molemmat tällaisia kuuluisien vanhempien lapsia. Lausahdus huvitti minua valtavasti. Olin silloin jo keski-iässä ja Sergius vielä vanhempi. Pieneen huomautukseen sisältyi iso yhteinen kokemus. Minultakin on aika monta kertaa tultu kysymään isäni ohjaamasta Lapualaisoopperasta. Mutta enhän minä siitä mitään muista, olin silloin pikkutyttö, Annina nauraa.
Lapsenlapset saattoivat isovanhempiaan
Ritva ja Kalle Holmberg on haudattu Heinävedelle Valamon hautausmaalle. Se on tyttärelle erityinen paikka tuntea vanhempiensa läsnäolo. Annina käy nykyään Valamossa muutaman kerran vuodessa. Se on hänelle lepopaikka, mutta myös sopivan rauhallinen kolkka tehdä keskittymistä vaativia kirjoitustöitä. Nuorena hän vietti luostarissa pitkiä aikoja talkoolaisena.
Muistoja tulee tulvimalla myös vanhempien Töölön kodissa Tunturikadulla. Nyt Annina on avannut asunnon vierailevien taiteilijoiden majapaikaksi.
Tänä vuonna Anninalla on myös ollut aikaa saattaa loppuun tärkeä kirjoitustyö. Äidin elämäkerta Tahto ja hohto, Ritva Holmbergin taiteilijantie (Siltala 2017) julkaistiin syyskuussa. Tekeillä on myös taustatyö uutta romaania varten sekä TV-sarjan käsikirjoitus. On vähitellen aika palata elävien joukkoon.
– On silti tärkeää, että kuolemastakin puhutaan. Kaikki kolme lastani ovat olleet saattamassa heille hyvin läheisiä isovanhempia. Joskus mietin, että onko se ollut heille traumaattista. Samalla koen, että se on ollut arvokkainta, mitä olen voinut heille antaa.
– En myöskään koe tarvetta haastaa Jumalaa vanhempieni kuolemasta. On helpottavaa, että elämän ja kuoleman prosessit säädetään sittenkin jostain muualta. Ennemmin minussa voimistuu ajatus: Tapahtukoon sinun tahtosi, Annina Holmberg sanoo.
Kuva: Jani Laukkanen
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/ 2017.
Ilmoita asiavirheestä