Vuosi sitten Abdulhamidin ja Manalin yhdeksänhenkinen perhe tarpoi liejuisia vuoristopolkuja Syyrian ja Turkin välillä.
Aleppon asukkaat pakenivat veristä sotaa. Matkaa taitettiin öisin ihmissalakuljettajien armoilla. Opas toisensa jälkeen vaati perheeltä satoja tai tuhansia dollareita tien näyttämisestä. Hädän keskellä ei ollut aikaa laskea rahoja.
Perheen talo oli tuhoutunut Aleppon kiihtyneissä pommituksissa, ja 9-vuotias Fatima pelkäsi hävittäjiä. Rahat riittivät juuri ja juuri perille pääsemiseen. Lopuksi tehtiin vaarallinen venematka Izmiristä Mitlivniin.
– Kaikilla ei kuitenkaan ollut varaa paeta, ja moni jäi odottamaan sodan loppua. Heistä moni on kuollut, Manal sanoo.
He pitävät vielä yhteyttä sukulaisiin ja naapureihin Aleppossa.
***
Perhe on juuri muuttanut kerrostaloasuntoon Ateenassa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n tavoitteena on siirtää yhä useampia pakolaisia leireistä oikeisiin asuntoihin.
Sisustus on vaatimaton, mutta riittävä. Kolmiosta löytyy muutama sänky, pöytä, tuoleja, jääkaappi ja eteisestä kenkäteline.
Olohuone on sisustettu arabialaisittain matoilla ja tyynyillä, ja tuolilla seisoo pieni telkkari. Lapsilla on myös tilaa juosta, ja 5-vuotiasta Fahdia ja 6-vuotiasta Zeinabia huvittaa leikkiä piilosta. Abdulhamid hymyilee.
– Tunnen itseni taas ihmiseksi, hän sanoo.
Abdulhamidin perhe asui Aleppon itäosassa, jota Venäjä sekä Syyrian hallituksen joukot pommittivat armottomasti syksyllä. Perhe eli pitkään uskossa, että sota jossain vaiheessa loppuisi.
12-vuotiaan Miriamin koulu romahti jo, kun hän kävi alakoulun ensimmäistä luokkaa. Sota kuitenkin vain paheni, ja perhe päätti lopulta yrittää matkaa Saksaan, Ruotsiin tai Suomeen. He kuitenkin jäivät Kreikkaan.
– Lapset kyllä rakastavat Kreikkaa. Mutta ymmärrän, että Kreikan taloudella ei mene hyvin, enkä haluaisi jäädä kreikkalaisille taakaksi, Abdulhamid sanoo.
***
Vuoden 2015 aikana Kreikka oli lähinnä välietappi nuorille miehille matkalla Pohjois-Eurooppaan. Viime keväänä EU kuitenkin sulki niin kutsutun Balkanin-reitin ja solmi Turkin kanssa sopimuksen, joka esti uusia tulijoita. Abdulhamidin perhe kuului niihin 60 000 pakolaiseen, jotka jäivät Kreikkaan.
Pakolaisia on sen jälkeen ollut määrä siirtää Kreikasta muihin EU-maihin, ja Turkin-sopimuksen jälkeen saapuneet piti lähettää takaisin Turkkiin. Suunnitelma oli tehoton – vain murto-osa on lähtenyt maasta.
– Kreikka on ajan myötä ymmärtänyt, että moni pakolainen on tullut jäädäkseen, sanoo Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntijana Kreikassa työskennellyt Helena Sandberg.
Turvapaikkahakemusten käsittely etenee hitaasti. Useimmat eivät tule saamaan päätöstä vähintään puoleen vuoteen. Siksi aika ei Sandbergin mielestä ole kypsä uusien pakolaisten vastaanottamiseksi.
EU päätti silti joulukuussa, että pakolaisia voidaan palauttaa Kreikkaan. Sitä ennen katsottiin, että pakolaisilla on Kreikassa niin huonot olot, että sieltä muihin EU-maihin matkustaneita pakolaisia ei voida palauttaa maahan.
– Kuinka monta kertaa etenkin lasten ja nuorten on aloitettava alusta tuntemattomassa paikassa? He ovat jo käyneet läpi kuukausia ja vuosia muutoksia ja epävakautta, Sandberg sanoo.
Pakolaislapset ovat olleet keskimäärin kaksi vuotta poissa koulusta. Syyrialaisista moni ei sodan takia ole edes aloittanut koulua. He eivät esimerkiksi ole opiskelleet äidinkieltään.
Useamman kielen lukeminen kerralla on valtava haaste, etenkin kun täytyy opetella kolmet aakkoset: ensin arabia tai farsi, ja sitten vielä englanti ja kreikka. Kaikki eivät ole edes pitäneet kynää kädessään, kertoo opettaja Evangelina Zachopoulos. Hän työskentelee pakolaisleireillä Ateenan ulkopuolella.
– Moni oppilaista lukee ja kirjoittaa ensimmäistä kertaa kreikaksi ja englanniksi, kertoo Zachopoulos.
***
Abdulhamidin perheen ruokapöydässä Fatima pänttää substantiiveja oppikirjastaan. Kun häneltä kysyy arabiaksi, mitä kirjan kuvissa on, hän vastaa jo virheettömästi.
– Sitruuna. Tuoli. Kameli, hän toistaa kreikaksi.
Fatima ja hänen siskonsa Miriam ovat osallistuneet Kirkon Ulkomaanavun tukemaan päivätoimintaan ja esikouluun, joiden tarkoituksena on valmistaa lapsia palaamaan kouluun. Miriam ei ole ollut koulussa viiteen vuoteen, mutta käy nyt iltapäivisin tunneilla muiden pakolaisten kanssa.
– Tykkään lukea ja laskea, mutta englannintunnit ovat parhaita. Ei se ole niin vaikeaa, mutta saan joskus läksyapua siskoltani, hän sanoo.
Kreikkalaiset koulut alkoivat ottaa vastaan pakolaisia lokakuussa, mutta tähän mennessä vain tuhat yhteensä 14 000 kouluikäisestä lapsesta on koulussa. Vielä marraskuussa tavoite oli saada kaikki pakolaislapset aloittamaan ennen vuoden loppua.
Myöhästymiseen on sekä taloudellisia että poliittisia syitä. Kreikan talous on yhä kuralla, ja se tekee pakolaistilanteesta entistä vaikeamman. Paikallisväestö on osoittanut mieltään pakolaisten koulunkäynnin aloittamista vastaan, minkä takia lapsia on päästetty kouluun aiottua hitaammin.
Vanhemmat ovat esimerkiksi huolissaan, että pakolaislapset toisivat tauteja kouluun. Viranomaiset ja järjestöt tekevät paljon töitä vakuuttaakseen, että pakolaiset on rokotettu.
Kreikkalaiset suhtautuvat silti pääosin myönteisesti pakolaisiin, Zachopoulos vakuuttaa.
– Me vuodamme verta, mutta haluamme auttaa heitä. Teemme parhaamme ruoalla, vaatteilla ja rakkaudella, ja toivomme, että he tekisivät saman meille, jos olisimme heidän kengissään.
***
Lasten ja nuorten tulevaisuus on pakolaisten keskuudessa suurin puheenaihe. Koulutus ei välttämättä paranna heidän tilannettaan saman tien, mutta pitkällä tähtäimellä se on ainoita keinoja selviytyä.
– Koulutuksella päästään elämässä eteenpäin ja selviydytään vaikeuksista, Abdulhamid sanoo.
Kotona Aleppossa Abdulhamid johti autokorjaamoa ja sen seitsemää työntekijää. Hän on taustaltaan insinööri, ja painottaa, että koulutusta on hänen suvussaan aina pidetty kaikkein tärkeimpänä.
Abdulhamidin suurin toive on, että tyttäretkin saavat korkeakoulutuksen. Toive on tarttunut jo lapsiin, ja heillä kaikilla on jo suosikkiammatti. Jokainen haluaa lääkäriksi.
– Minä haluan lastenlääkäriksi. Tuothan lapsesi minulle, kun perustan vastaanoton, Miriam innostuu.
Sisarukset ovat jo jaotelleet erikoistumisia keskenään. Muut haluavat iholääkäriksi, hammaslääkäriksi ja kirurgiksi, Abdulhamid luettelee. Manal kertoo, että lasten into tarttuu koko perheeseen.
– Lasteni opiskelu tekee minustakin optimistisen, hän sanoo.
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun tiedottaja.
Kuva: Ville Nykänen. Kuusivuotias Zeinab harjoittelee numeroiden kirjoittamista kolmella kielellä. Syyriasta tulleet lapset tarvitsevat kreikan ja englannin lisäksi äidinkielenopetusta.
Ilmoita asiavirheestä