Pyhällä maalla eli aikoinaan sikoja. Mutta ihmiset päättelivät, että koska siat tonkivat maata, niiden täytyi olla saastaisia eläimiä. Ja rapakoissakin ne viihtyivät.
– Jumala arvostaa vain puhtaita asioita, innokkaimmat ihmiset järkeilivät uskonkiihkossaan ja opintarpeessaan.
Jumala taivaassa kuunteli hämmentyneenä.
– No, antaa heidän tehdä itselleen ja kulttuureilleen sääntöjä, mutisi Luoja, joka itse piti luomaansa sikaa varsin mainiona otuksena.
– Kivan kärsänkin sille tein.
Mutta niin vain siasta tuli eräissä uskonnoissa ja kulttuureissa saastainen eläin.
Jumala antoi villisian levitä yhä kauemmaksi pohjoiseen pois ymmärtämättömien ihmisten luota.
Villisika eli metsäkarju (Sus scrofa) on Suomessa tulokaslaji. Ensimmäiset karvaiset karjut ja raidalliset porsaat nähtiin meillä 1970-luvulla, jolloin laji levisi tänne Karjalan kannaksen kautta. Nykyisin villisikoja tavataan harvakseltaan koko maassa poronhoitoaluetta lukuun ottamatta.
Suomi on villisian äärimmäistä elinaluetta, ja kovien pakkasten vuoksi se on riippuvainen talviruokinnasta. Vuosittain metsästäjät ampuvat satakunta villisikaa.
Villisika on levinnyt hyvin laajalle alueelle, ja sitä on myös istutettu takaisin sinne, missä se on metsästetty sukupuuttoon, kuten Englantiin ja Etelä-Ruotsiin.
Villisika on laumaeläin. Se saattaa aiheuttaa suurtakin vahinkoa maanviljelykselle tonkimalla juures- ja perunapeltoja. Tarvittaessa se syö myös haaskoja.
Euraasialainen villisika on kesyn sian kantamuoto. Suomessa on parikymmentä villisikoihin erikoistunutta tuotantotarhaa.
Villisika on luonnossa salaperäinen otus, jota on vaikea päästä näkemään. Se on komea ilmestys ja kunniaksi Luojalleen.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä