Nuorena lukiolaispoikana Risto Haulos liittyi vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen ja hänestä tuli pappi ensin Poriin, sitten Taivalkoskelle ja edelleen Haukiputaalle. Töitä niin seurakunnassa kuin rauhanyhdistyksilläkin oli valtavasti, mutta noilta vuosilta hänellä on paljon myös hyviä muistoja.
Vähitellen Haulos alkoi kyseenalaistaa lestadiolaisen liikkeen sisäistä vallankäyttöä ja opin kysymyksiä. Irtautuminen nuoruuden yhteisöstä ja työuupumus avasivat hänelle lopulta tien tasapainoiseen elämään kirkkoherrana Kainuussa. Annetaanpa eläkkeelle jääneen Hyrynsalmen kirkkoherran kertoa tarinansa aivan itse:
Lämpimät terveiset eläkkeeltä!
Tuntuu kivalta, kun elämässä on paljon muuta kuin kellon katsomista ja ankean tiukkaa kalenteria. Olen saanut totutella tähän vapaaseen elämään lähes vuoden.
Olen ollut kirkon töissä 38 vuotta. Pappisvihkimys Turun tuomiokirkossa keväällä 1975 oli eräs elämäni juhlallisimpia kokemuksia avioliittoon vihkimisen lisäksi. Aloitin Porissa seurakunta-apulaisena. Porissa oli töitä paljon, ennen muuta kirkollisia toimituksia. Lähes neljän vuoden aikana kaupunkipapin työ tuli koetuksi. Viranhoidon ulkopuolella sitä oli ihan vain tavallinen kaupunkilainen. Pastori ja Risto olivat kaksi erillistä asiaa.
”Ei ollut tarvetta kyseenalaistaa mitään”
Vähitellen mieli alkoi tehdä lähemmäs omaa ja vaimon kotiseutua. Oulun hiippakunnasta löytyi virka Taivalkosken virallisena apulaisena. Tuli aika tutustua ensimmäisen kerran maaseutuun, koillismaalaiseen pitäjään erämaineen, järvineen ja kivoine seurakuntalaisineen.
Taivalkoski on vanhoillislestadiolaisuuden merkittävää vaikutusaluetta. Minua tuo Koillismaata leimaava liike ei häirinnyt, päinvastoin, olinhan jo lukioluokilla liittynyt rauhanyhdistyksen uskovaisiin. Tuossa viitekehyksessä ja tuolla alueella papin tavallisten töiden, toimitusten, sielunhoidon, rippikoulujen ja kinkereiden huolehtimisen rinnalla seurojen pitäminen eri kyläkunnilla oli itsestään selvyys.
Rauhanyhdistys muodosti seurakunnan seurakunnassa, mutta nuoren, puhtaan ja aatteellisen papin näkökulmasta asiassa ei ollut ristiriitaa, eikä ollut tarve kyseenalaistaa mitään. Aika Taivalkoskella on jäänyt mieleeni harmonisena ja onnellisena jaksona elämässä. Luonto tuli siellä rakkaaksi kalareissuineen ja marjastuksineen.
”Uusi virkamääräys saattoi tulla yllättäen postissa”
Kai jokainen pappi tavoittelee vakinaista virkaa. Olihan virallisen apulaisen virka tuolloin jonkin verran epävarma. Oulun tuomiokapituli piti ylimääräisiä pappeja jonkinlaisina heittopusseina, niin että uusi virkamääräys saattoi kolahtaa postilaatikkoon. Korkea-arvoinen tuomiokapituli ei vaivautunut edes käymään keskustelua asianomaisen papin kanssa.
Sitten Haukiputaan kappalaisen virka tuli avoimeksi. Sain viran, kun muita hakijoita ei ollut. Perheemme sai muuton jälkeen kodikseen 1796 rakennetun Salmelan pappilan, joka tarjosi lapsillemme tosi virikkeelliset puitteet mitä erilaisimpiin sisä- ja ulkoleikkeihin.
Kuukausi leirityössä yötä päivää
Kappalaisen työmäärä Haukiputaalla oli ajoittain sietämättömän suuri. Kun siihen lisättiin vielä paikallisten rauhanyhdistysten toiminta seuroineen ja kokouksineen, oli selvää, ettei pappia juuri kotona näkynyt muulloin kuin yöaikaan nukkumassa. Sentään muutamia kertoja kesäisin ja loma-aikoina saattoi irrottautua merelle kalaverkoille.
Rippikoulut kestivät leirimuotoisina tuolloin kaksi viikkoa. Oli kesiä, jolloin kappalainen oli kaksi kahden viikon leiriä peräkkäin poissa kotoa tekemässä leirityötä yötä päivää.
Puhdasotsaisesta rauhanyhdistysläisestä kirkon papiksi
Mainitsin edellä, että olin jo nuorena liittynyt vanhoillislestadiolaisuuteen. Vuosien varrella liikkeen ajattelutavat, opinkysymykset ja sisäinen vallankäyttö alkoivat tuntua kyseenalaisilta. Olin ollut puhdasotsainen rauhanyhdistysläinen, mutta minusta tuli vähitellen kriittisiä ajatuksia ajatteleva pappi. Sanouduin irti vanhoillisuudesta.
Olihan se melkoinen kokemus! Sosiaalinen verkosto meni ja rauhanyhdistysläisten arvostus meni. Eipä näkynyt näitä uskovaisia enää kirkon penkissä, kun minulla oli saarnavuoro. Mutta lopulta siihen tottui, vaikka tiesi noiden lukuisten uskovaisten leimaavan minut luopio-leimalla. Tuntui hyvältä olla vain kirkon pappi.
”Kirkkoherran pitäisi olla ihmehenkilö”
Kun sitten tuli seurakunnan kirkkoherran vaali, ei seurakunnan kappalainen saanut edes vaalisijaa. Seurakuntalaiset halusivat minut kuitenkin ylimääräiselle vaalisijalle. Vaalissa äänestysprosentti oli yli 30. Sain annetuista äänistä reilusti yli puolet. Tulin valituksi.
Isohkon seurakunnan kirkkoherran työ ei alusta alkaenkaan tuntunut omimmalta. Hallinto- ja esimiestehtävät tulivat kaiken muun papin työn lisäksi. En osannut sanoa ei. Työn rajaaminen on vaikea juttu.
Luultavasti hyvä kirkkoherra olisi sellainen ihmehenkilö, jolla olisi teologisen koulutuksen lisäksi opinnot myös juridiikassa, rakennustekniikassa, metsänhoidossa, taloustieteissä ja psykologiassa. Tällaiseen rooliin minusta ei ollut. Elämätön nuoruus, lestadiolaisuudesta irrottautuminen ja mahdottomalta tuntunut työ ajoivat minut syvään kriisiin.
”Päätin sanoutua irti virastani”
Vaikeiden vaiheiden jälkeen päätin sanoutua irti virastani. Tämän ratkaisun jälkeen aika pian alkoi tuntua siltä, että saan olla vain Risto ja että saan hengittää vapaasti. Sain hoitaa ja hoidattaa itseäni vähän tasapainoisemmaksi ihmiseksi.
Näin kului reilut puoli vuotta. Sitten papin työ alkoi uudelleen kiinnostaa. Kävin piispa Wille Riekkisen kanssa keskustelua siitä, josko vaihtaisin hiippakuntaa ja tulisin töihin Kuopion hiippakuntaan. Niin tulin papiksi Kainuuseen, tuolle syrjäiselle, kauniille ja kiehtovalle seudulle. Ensin Hyrynsalmelle, sitten Puolangalle ja vielä Hyrynsalmelle.
”Pääsin ihmisenkokoiseen seurakuntaan”
Opin rakastamaan yläkainuulaista kiireettömyyttä, rehtiyttä ja vieraanvaraisuutta. Työn ohessa oli mahdollista kalastaa, sienestää, marjastaa, lenkkeillä, talvisin hiihdellä ja lukea paljon. Sekä Puolanka että Hyrynsalmi ovat ihmisenkokoisia seurakuntia huolimatta molempien seurakuntien maantieteellisestä laajuudesta. Papin työllä siellä oli aivan erityinen merkitys.
Koko työssäoloaikana ylivoimaisesti mieluisin tehtävä on ollut toimia pappina Kainuussa. Siellä kirkon sanomalle on yhä kysyntää, kristilliset periaatteet ilmenevät useimpien elämässä ja kirkko on keskellä kylää. Mutta hiipiihän se postmoderni vähitellen sinnekin. Varmaan tulee aika, jolloin kirkosta eroaminen kiihtyy ja jolloin uskonasioilla ei ole enää merkitystä. Ehkä silloin on pakko todeta: Aika entinen ei koskaan enää palaa.
Risto Haulos
, Hyrynsalmen eläkkeellä oleva kirkkoherra