Reformaatio 500 vuotta sitten merkitsi uutta askelta myös sairaiden ihmisten hoidossa Ruotsi-Suomessa. Kirkkojen yhteyteen perustetut pitäjäntuvat olivat nykyisten terveyskeskusten vuodeosastojen ja hoivakotien esiasteita.
– Kauan tätä ennen katolinen kirkko oli ottanut vastuun sairaista ihmisistä. Tämän päivän sairaalalaitoksen juuret ovat nimenomaan kirkon toiminnassa, kertoo kotkalainen dosentti, ylilääkäri Pasi Pöllänen.
– Velvollisuus sairaiden hoitamiseen lähti jo Jeesuksen sanoista: ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”
Pöllänen tutki sairaanhoidon kirkollisia juuria 2010-luvun alussa tehdessään historian väitöskirjaansa ”Rälssi paikallishallinnon vakiinnuttajana Kymijoen itäpuolisilla alueilla keski- ja Vaasa-ajalla”.
– Olin kiinnostunut Kaakkois-Suomen keskiaikaisesta historiasta ja aloin lukea aiheesta. Tutkijataustani seurauksena aloin kirjata ylös kiinnostavia seikkoja ja merkitsin lähteen aina ylös. Lopulta noin 10 vuoden jälkeen huomasin, että aineistosta voisi alkaa työstää väitöskirjaa.
Kirkon ja sääntökuntien ylläpitämiä hospitaaleja oli Euroopassa 1100-luvulta lähtien. Esimerkiksi Lyypekissä ja Bremenissä hospitaaleja piti järjestö, josta myöhemmin tuli saksalainen ritarikunta. Näiden hospitaalien ylläpitäjät käyttivät valkoisia kaapuja, lääkärintakin vanhinta muotoa.
Englannissa oli keskiajalla hospitaaleja noin yksi 10 000:tä asukasta kohti.
– Sama asukasmäärä oli aiemmin meidän terveyskeskuksiemme väestöpohjana.
Velvollisuus sairaiden hoitamiseen lähti jo Jeesuksen sanoista
Suomessa toimi 1500-luvun alkupuolella kaksi hospitaalia. Turun Pyhän Yrjänän hospitaalista ensimmäinen maininta on vuodelta 1355, jolloin se sai testamenttilahjoituksena liturgisia kirjoja kappeliaan varten.
Viipurin Maria Magdalenan hospitaali oli perustettu jo ennen vuotta 1475, jolloin Viipurin linnan päällikkö Eerik Akselinpoika Tott sai paavin vahvistukset kaupungin ulkopuolelle perustamalleen hospitaalin leprosoriumille eli lepratautisten hoitolalle. Laitokseen kuului kappeli.
Maria Magdalenan hospitaalia piti vahva, kansainvälinen katolinen sääntökunta, jota johdettiin Roomasta käsin. Jopa hospitaalin papin valinta vahvistettiin Vatikaanissa. Työtä tekivät munkit tai nunnat. Sairauksia ei juuri osattu hoitaa.
– Hospitaalit olivat lähinnä vaivaistaloja, jossa tarjottiin ruokaa, peseytymismahdollisuus ja oireiden lievitystä.
Nämä hospitaalit olivat kuitenkin oman aikansa uusinta uutta. Maria Magdalenan hospitaalin leprosoriumiin koottiin tartuntatauteja sairastavia ihmisiä. Lääkärien ammattikuntaa ei vielä juuri Suomessa tunnettu, vaan esimerkiksi kirurgeina pienissä leikkauksissa toimivat parturit terävine veitsineen.
Hospitaalin toiminta rahoitettiin lahjoituksilla. Aluksi rahaa antoivat kolme Viipurin linnan linnanherraa, ja jo 1400-luvun alussa lompakkonsa nyörit avasi Kalmarin unionin perustajiin kuulunut Tord Bonde. Saksalainen ritarikunta otti varakkaita liitännäisjäseniä, jotka lahjoittivat rahaa hospitaalille.
Sten Sture vanhempi, valtionhoitaja ja Viipurin linnanherra, lahjoitti Maria Magdalenan hospitaalille suuria tiluksia. Niitä oli pitkin nykyistä Etelä-Suomea.
Näin hospitaalin toiminta saatiin siihen kuntoon, jossa se oli reformaation aikana.
Hospitaalit olivat lähinnä vaivaistaloja, jossa tarjottiin ruokaa, peseytymismahdollisuus ja oireiden lievitystä.
Reformaatio merkitsi suurta muutosta. Katoliset sääntökunnat eivät enää toimineet ja monet katoliset olivat lähteneet maasta tai tulleet surmatuiksi. Potilaat olivat vaarassa jäädä ilman hoitoa.
– Tilanne taisi tulla yllätyksenä kuninkaalle, Pöllänen miettii.
Kustaa Vaasa otti hospitaalit kruunun omistukseen. Hän läänitti Viipurin hospitaalin valtiovarainhoitaja Eskil Mickelsonille. Läänitysten tuli tuottaa voittoa, ja niin myös hospitaalin. Läänityksen ottajat vastasivat itse tappioista. Koska hoidokit itse eivät tuottaneet mitään, Viipurin läänin pitäjät saivat alkaa maksaa säännöllistä maksua hospitaalille.
Koko järjestelmä oli käytännössä sama kuin nykyisissä sairaanhoitopiireissä.
Hospitaaleista tuli osaksi pitäjien ylläpitämiä, osaksi kirkollisia laitoksia. Hospitaaleissa oli oma kappalainen, säännöllinen jumalanpalveluselämä ja päivittäiset hartaudet.
Kustaa Vaasan poika Juhana III antoi isänsä tapaan hospitaaleille suojelukirjeen. Helsingin hospitaali perustettiin 1500-luvulla Kustaa Vaasan hallintokaudella pian itse kaupungin perustamisen jälkeen ja siis reformaatioon liittyvien paikallishallinnollisten muutosten yhteydessä.
Reformaation aikoihin ihmisiä kuoli paljon synnytyksiin, vaikka lapsenpäästäjät tekivät työtään parhaan kykynsä mukaan. Vastasyntyneiden kuolemat olivat yleisiä, ja kuolemaan johtivat myös muun muassa keuhkokuume, tuberkuloosi ja laajalle levinneet tartuntataudit.
Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä määrättiin, että jokaiseen kirkkopitäjään kirkon lähelle oli perustettava pitäjäntupa, johon voi tuoda sairaita ja vanhuksia, joilla ei ole omaisia tai varoja kotona hoitamiseen. Kirkkoja oli paljon, sillä kivikirkkoja oli rakennettu Etelä-Suomen rannikolle noin 50 kilometrin välein.
– Pitäjäntuvat vastasivat lähinnä tämän päivän terveyskeskusten vuodeosastoja ja hoivakoteja, Pöllänen tuumaa.
Pitäjistä saatiin tuville säännöllistä rahoitusta, josta läänityksen ottaja Viipurin hospitaalin tapauksessa heti Kustaa Vaasan valtaantulon jälkeen ilmeisesti kuitenkin vei oman osuutensa.
– Tämä rahoitus helpotti potilaiden omaisia, jotka eivät leveästi eläneet. He olivat tuoneet vaatteita ja ruokaa sairaille omaisilleen.
Kun nunnia ja munkkeja ei enää ollut, hoitajina toimivat vapaaehtoiset.
– Reformaation jälkeen hospitaaleissa hoidettiin myös muun muassa vanhoja rälssimiehiä eli sotaveteraaneja, ja ne olivat myös hädänalaisten naisten turvapaikkoja. Edelleenkään ei ollut lääkärikuntaa eikä sairauksia kyetty parantamaan.
Pitäjäntuvat vastasivat lähinnä tämän päivän terveyskeskusten vuodeosastoja ja hoivakoteja
Nykyaikainen sairaalajärjestelmä alkoi muotoutua 1700-luvun loppupuolella teollistumisen sivutuotteena. Lääketiede alkoi kehittyä samoihin aikoihin.
– Kirkko jarrutti aluksi tieteen kehitystä, koska tieteentekijöiden, muidenkin kuin alkemistien, nähtiin vaarallisesti uhkaavan kirkon maailmankuvaa.
Maria Magdalenan hospitaali toimi Viipurissa vuoteen 1705 asti, jolloin se paloi. Vasta 1750-luvulla saatiin uusi hospitaalirakennus, Viipurin lääninlasaretti. Siitä kehittyi Viipurin lääninsairaala, joka siirtyi talvisodan aikana ensin Kuusankosken sotasairaalaan ja pian sen jälkeen Kotkan kaupunginsairaalan yhteyteen.
Jatkosodan aikana sairaala taas muutti Viipurista samaa tietä Kotkaan. Rauhanteon myötä Kotkan kaupunginsairaala ja Viipurin lääninsairaala yhdistettiin. Pieni osa Viipurin lääninsairaalasta siirrettiin sodan aikana Joutsenossa sijainneeseen Rauhan sairaalaan, joka myöhemmin yhdistettiin Etelä-Karjalan sairaanhoitopiiriin.
Kuusankosken sotasairaala oli taas merkittävä virike Kuusankosken aluesairaalan muodostamiseksi.
– Itse asiassa kaikki Kaakkois-Suomen nykyiset sairaalat jatkavat näin Maria Magdalenan hospitaalin perintöä.
Nykyaikaisen terveydenhuollon perusteina ovat perinteinen laupeudentyö, tiede ja teollistuminen.
Moni asia sairaiden ihmisten hoidossa on aikojen saatossa muuttunut. Jotakin on kuitenkin pysynyt ennallaan.
– Nykyaikaisen terveydenhuollon perusteina ovat perinteinen laupeudentyö, tiede ja teollistuminen, joka tarkoittaa esimerkiksi sairaalan tuotantojärjestelmän syntymistä. Laupeudentyö tuo kristilliset arvonsa, tieteellisyys omansa ja teollistamisella taataan rahoitus ja tehokkuus.
Pölläsen mukaan kaikki nämä tulee kyetä kietomaan yhteen. Minkä tahansa näistä kolmesta ylikorostaminen voi johtaa terveydenhuollon sisäisen tasapainon heilahtamiseen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon idean katoamiseen.
– Reformaation ja valtiollistamisen jälkeen Viipurin hospitaalin läänityksen ottaja sai osansa pitäjien hospitaalille maksamasta tuotosta. Nyt mahdollisesti toteutuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon valtiollistamisessa valtio ottaa kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset maksettavakseen. Pitäjät saavat omiaan takaisin, Pöllänen sanoo.
– Sote-suunnitelmien aikanakin täytyy muistaa, että sairaiden ihmisten hoitamisen tulee aina olla myös eettinen tehtävä, ei pelkästään voiton tavoittelua. Uudistuksia ei saa toteuttaa vahvempien ehdoilla niin, että heikoimmat siitä kärsivät.
Kuva: Johannes Wiehn. Sairaiden ihmisten hoitamisen on oltava myös eettinen tehtävä eikä vain voiton tavoittelua, Pasi Pöllänen sanoo.
Ilmoita asiavirheestä